Aamuja 3

Kuluneella syyslukukaudella oon tehnyt empiiristä tutkimusta kuudesluokkalaisten keskuudessa. Kahden intensiivisen esiopetusvuoden jälkeen odotin paluun kuudennelle olevan pienoinen kulttuurishokki, mutta varsinainen shokki olikin se, ettei mitään shokkia ollut.

Yksi tutkimukseni keskeisistä tuloksista on, että kuusivuotiasta ja kuudesluokkalaista yhdistävät kovin monet asiat ja yllättävän yhtenäiset kiinnostuksenkohteet. 

Muutamia esimerkkejä mainitakseni:

💎 Kumpikin hukkaa/kadottaa/unohtaa/hävittää piponsa, hanskansa, kynänsä ja kenkänsä kymmenen kertaa päivässä, eikä löydä niitä esimerkiksi omasta eteislokerostaan ilman opettajan apua ja henkilökohtaista ohjausta.

💎 Kumpikin nauraa (ääneen) joka kerta kuullessaan sanan "kakka".

💎 Kumpikaan ei käytä veistä ruokaillessaan. (Tai ruokailuvälineitä ylipäätään.)

💎 Kummankaan käsialasta ei saa mitään selvää. Jostain syystä etenkin P:n kirjainmuoto on hienomotorisesti hyvin haastava tuottaa, ja kirjoitussuunta, samoin kuin kirjaimen paikka viivastolla, ilmeisesti täysin mahdoton muistaa. Iso "P" tai pieni "p" voi esiintyä missä tahansa kohtaa sanaa, missä muodossa tahansa ja millä viivalla tahansa – täysin riippumatta siitä, onko kirjaimet sen ympärillä kirjoitettu pien- vai suuraakkosin ja onko kyseessä erisnimen ensimmäinen kirjain tai uuden virkkeen alku vai ei.

💎 Kumpikin huutaa (jatkuvasti) innostuessaan, onnistuessaan, ilostuessaan ja ahdistuessaan.

💎 Kumpikin heittelee tavaroita suuttuessaan. (Erona tosin mainittakoon, että kuudesluokkalainen ottaa kuusivuotiasta taitavammin kopin hänelle (tai häntä kohti) heitetystä esineestä.)

💎 Kumpikaan ei pysty pitämään asioita mielessään puolta sekuntia pidempään. Siksi jokainen mieleen juolahtava ajatus on kailotettava välittömästi kaikkien läsnäolevien tietoon, jottei ainoakaan potentiaalisesti hauska tai tärkeä juttu varmasti menisi kavereilta ohi korvien.

Kummankin ikäryhmän edustajien kanssa toimiminen on opettajanäkökulmasta varsin...avartavaa. Ja kasvattavaa ja hauskaa. Mut varsinkin kasvattavaa. Ja hauskaa. 

Luukku 3

🖤

Arkea on

Arkea on
lauseenjäsennys
ja lohkeileva kynsilakka,
harjoitussalin laidalla puolihuolimattomasti tehdyt tuntisuunnitelmat,
vasemmalla kädellä vedetyt viimeistelytreenit ennen kauden tärkeintä kisaa
ja
upea joulutorttukortti
("Hyvää aikaista joulua!")

TJ25!

One of my favorites

Jonkin poikkeuksellisen normaalin yöllisen toiminnan seurauksena tapahtui tämä:

Oispa lunta.

Kroatia 🖤

Pakkopalautuminen

Tein viime vuoden ympäripyöreitä työpäiviä, 70–80-tuntista viikkoa ja kaikkiaan neljää työtä. Oli antoisaa ja opettavaista, mut myös ihan järjettömän raskasta.

Esiopetuslukuvuoden loppuessa päätin jättää opehommat toistaiseksi tauolle, ja keskittyä syksyn ajan pelkästään tutkimukseen ja valmennukseen. Ratkaisu on osoittautunut erittäin toimivaksi.

Kaipaan kyllä opetustyötä, ja aion sen pariin vielä palata. Mutta just nyt nautin ihan täysillä myös tästä freelanceropettajuudesta, hitaista aamuista, lounastauoista (!), yli kuuden tunnin yöunista, kiireettömyydestä ja ajankäytöllisistä vapauksista ylipäätään. Valmennuksen ja tutkimuksen täyteisessä arjessa on kuitenkin (ainakin välillä) aikaa ja mahdollisuuksia myös työstä palautumiselle.

Ja pienille arjen irtiotoille siellä, missä aurinko paistaa! ☀️

...

Addiktio

Kärsin keskivaikeasta maalausriippuvuudesta.

Kaikki alkoi 90-luvulla viattomasti vesiväreistä, kynsien lakkaamisesta ja kivien maalaamisesta. Vähitellen rakkauteni maalaamiseen syveni ja kuvioihin astuivat ensin peite- ja öljyvärit, sitten kangasvärit, spraymaalit, Tikkurilan värikartat ja Miranol.

Teini-iässä maalasin laukkuja ja paitoja, koruja, polkypyöriä, seiniä, pöytiä, tuoleja, aitoja, raitoja ja joskus harvoin jotain paperille tai kanvaasillekin.

Olen tehnyt kasvo- ja vartalomaalauksia, maalannut avaimeni ja korjaillut kynsilakalla korkokenkieni kantojen naarmuuntunutta pintaa. Jokaisessa asunnossani olen maalannut vähintään yhden seinän — yleensä punaiseksi.

Viimeisen kuukauden aikana olen maalannut kotonani seuraavat asiat ja esineet:

- kenkätelineen
- lipaston
- kirjahyllyn
- talouspaperirullatelineen
- henkareita
- säilytyslaatikoita
- rottinkikoreja
- pyykkipoikia
- valokuvakehyksiä
- punottuja purnukoita
- keittiön seinän
- keittiön loput seinät

Luulin jo jokin aika sitten maalanneeni kaiken kotoani liikenevän irtaimiston. Kuvittelin selvinneeni koko tämänkertaisesta maalaushärdellistä suhteellisen pienellä budjetilla ja melko vähin vahingoin. Vaan ei. Tänä aamuna löysin itseni eteisestä ruuvaamasta irti kaappien ovissa olevia puisia vetimiä...

Väärän värisiä vetimiä. Jotka toki päätin maalata. Ja koska en tietenkään pysty ikinä tekemään mitään kohtuudella, päädyin samalla maalaamaan kaappien puiset listat, liesituulettimen tauksen (jonne kukaan ei näe) ja pari johtokoteloa.

Mitähän sit keksis...

Kolme vuotta sitten

Jo kolme.

Vasta kolme.

Kolme vuotta sitten tähän kellonaikaan minä imuroin. Ihan vähän myöhemmin säikähdin aivan helvetisti — enemmän kuin mitään ikinä ennen sitä tai sen jälkeen.

Seuraavista tunneista en muista paljoa.

Itkin kamalasti ja yritin puhua isälle järkeä. "Enää ei ole kiire", hoin. Istuin autossa, itkin hississä ja kävelin pitkin sairaalan käytävää. Ulkona satoi ja oli pimeää.

Käytävän päässä olevaan huoneeseen, jo tutuksi tulleeseen, oli sillä kertaa tosi vaikea mennä sisälle. Pelkäsin enemmän kuin koskaan, ja itkin lisää.

En halunnut jäädä huoneeseen enkä lähteä sieltä. En ollut halunnut sinne enkä missään nimessä halunnut sieltä pois.

Halusin ajan pysähtyvän ja halusin sen kuluvan. Halusin palata ajassa taaksepäin ja hypätä kymmenen tai viisikymmentä vuotta eteenpäin. Itkin taas.

Pidin äitiä kädestä. Pidin isää kädestä. Itkin paljon. Tuntui tyhjältä. Otin valokuvia. Tai joku muu otti, en muista enää tarkasti. Lähetin yhden tekstiviestin ja itkin taas.

Siihen kipuun pelkäsin oikeasti kuolevani. Hetkittäin kyllä myös toivoin sitä — mutta pelkäsin kuitenkin enemmän kuin toivoin.

Myöhemmin illalla soitin kaksi puhelua ja lähetin yhden sähköpostin. Muuta en siitä illasta muista.

Nyt tuntuu surulliselta, sekavalta ja surkealta. 

Kaoottiselta, kiitolliselta ja kamalalta. 

Tuntuu pahalta, mutta ei pahemmalta kuin miltä pahimmillaan on tuntunut.

Tuntuu lohduttomalta, kohtuuttomalta, kurjalta, ikävältä, epäreilulta, onnettomalta, itkuiselta ja vaikka miltä. Ehkä myös ja ennen kaikkea siltä, ettei lähimainkaan riittävän kuvaavia sanoja juuri nyt ole. Tai epäilemättä on, mutta minä en niitä löydä.

Kirjoittaminen oli aluksi helpompaa, puhuminen vaikeaa. Nykyisin pystyn välillä jo puhumaan, mutta en tiedä osaanko enää kirjoittaa. Saatan osata. Saatan opetella. Haluaisin ainakin.

Maanantaiviisaus

Ruukku

Iskän ottama kuva, ja jaettava on:

Mun isä muutti helmikuussa pois meidän vanhasta kodista – mun äidin lapsuudenkodista ja mun lapsuuden mummolasta.

Tuo kuvan ruukku muutti vanhasta kodista uuteen muiden tavaroiden mukana. Puutarhaan jäi suurin osa padoista ja ruukuista, mutta osa tärkeimmistä otettiin mukaan.

Ruukussa oli multaa, mutta ei selvästi erottuvia kasveja tai kasvin osia. Ruukussa ei ole tätä ennen yhtään mikään kasvanut koko talvena, keväänä eikä kesänä.

En oikeastaan usko että sitä multaa olisi kukaan kesän aikana varsinaisesti kastellut, ravinnut tai muutoin hoitanut; lähinnä sitä ruukkua multineen on säilötty parvekkeella. Ja NYT se yks kaks sitten kukkii!

Otan vapauden tulkita tapahtunutta niin, että aina ei ole (elämässä tai puutarhanhoidollisissa asioissa) pakko yrittää, jaksaa, osata, ehtiä, muistaa, taitaa, suorittaa ja ennättää niin kamalasti kaikkea. Joskus siihen loisteliaaseen lopputulokseen voi päästä vähän vähemmälläkin yrittämisellä.

Mä niin tiedän miten äiti olis ylpeä tän nähdessään. ❤️

Unelmista (totta) pt. II

Mullon ollut tähänastisessa elämässäni vaikka kuinka paljon hienoja tilaisuuksia ja ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Osan niistä olen ihan aktiivisesti itse sössinyt ja osan saamistani tilaisuuksista taas passiivisesti antanut luisua käsistäni ennen kuin olen edes tajunnut mitä olen menettämässä. Paljon on siis mennyt pieleen, mutta paljon on osunut myös kohdalleen.

On hurjan paljon sellaista, mistä olen kiitollinen, otettu tai ylpeä. On paljon asioita, joiden eteen olen tehnyt töitä. On onnistumisia, joiden tiedän olevan (ainakin isoksi osaksi) minun ansiotani.

Mutta toteutuneita unelmia?
Tai toteutumattomia unelmia?

Niitä minulla ei ehkä ole.

Uskon, et mulla on vaan ollut roppakaupalla onnea matkassa sen suhteen, että oon saanut ja voinut aina toteuttaa itseäni suhteellisen vapaasti sellaisessa ympäristössä, joka on mut paitsi hyväksynyt, myös tukenut ja kannustanut mua aina kaikessa.

Oon saanu mennä ja tehdä, toivoa, tavoitella, ja saavuttaa haluamiani asioita. Melkein tuntuu et sellaiset kaikkein isoimmat toivomani asiat mä oon tähän asti elämässä aina kuitenkin saa(vutta)nut. Tiedän olevani onnekas voidessani sanoa näin, mut niin se on.

Ei mulla edelleenkään ole vakituista työpaikkaa, säännöllistä kuukausipalkkaa, asuntolainaa, omistuasuntoa, rantatonttia, avioliittoa (tai parisuhdetta ylipäätään) tai lapsia, mutta en mä niitä juuri tällä hetkellä elämääni kaipaakaan.

Toisaalta mulla on ympärilläni upeita ihmisiä ja ihania ystäviä, motivoivia osa-aikatöitä, kiinnostavia projekteja, intohimoa, aikaa ja omistautumista edellyttävä "vapaa-ajan" "harrastus", keskivaikea lajirakkausriippuvuus, mielekästä tekemistä viikon jokaisena päivänä ympäri vuoden sekä toisinaan myös mahdollisuuksia matkustella, harrastaa ja viettää vapaa-aikaa.

Ja tässä suhteessa peli on sikäli kovaa, että noista ensiksimainituista asioista kaikki ovat sellaisia, että ne onnellisesti tai onnettomasti omalle kohdalleni sattuessaan verottaisivat sitä aikaa ja niitä mahdollisuuksia, jotka nyt voin käyttää jälkimmäisenä mainitsemiini asioihin. (Mikä ei suoranaisesti saa minua vakuuttumaan siitä, että nyt pitäisi kiireesti alkaa unelmoida jostain isommasta ja paremmasta, kuin tästä mitä minulla jo on...)

Ehkä mä en vaan osaa unelmoida. (En edes tiedä onko se taito, jota voi kehittää — vai ominaisuus, joka ihmisellä joko on tai ei ole.)

Voiko mun unelmaelin olla rikki tai voiko se peräti puuttua kokonaan? Vai onko se vaan päässyt kolmessa vuosikymmenessä surkastumaan käytännön harjoituksen puuttuessa käytännössä kokonaan?

Ja. Mietin mä kieltämättä sitäkin, että jos nyt jostain yhtäkkiä osaisinkin unelmoida, niin miten ikinä pystyisin valitsemaan niistä unelmista ne, joita ensisijaisesti alan tavoitella? Yhden unelman toteutuminen voi estää niin monen muun asian toteutumisen käytännössä kokonaan. Miten voi etukäteen aavistaa optimaalisimman lopputuloksen, tai laskea sen unelman tavoittelun kannattavuuden hinta-laatu-suhteen? Voiko unelmiaan priorisoida, arvottaa, taulukoida tai järjestää? Mistä voi tietää mitkä unelmat ylipäänsä ovat tavoittelemisen arvoisia?

Mistä kannattais alottaa?

Unelmista (totta) pt. I

Mä en ole ehkä ikinä ollut oikein sellainen unelmoijatyyppi.

En osaa vastata oikein mitään, kun joku kysyy multa mun suurinta unelmaa.
En osaa vastata oikein mitään silloinkaan, kun multa kysytään et mistä mä ylipäätään unelmoin.

Eikä se vastaamattomuus johdu mitenkään siitä, ettenkö kehtaisi sanoa joitain tiettyjä asioita ääneen. Eikä kai siitäkään ettenkö sieluni syövereiden syvimmistä sopukoista saisi tiristettyä ulos tietoa siitä, mikä mulle on elämässä tärkeintä. Ei, koska tiedän mä sen.

Mulla ei vaan ole mitään sellaisia selkeitä tai konkreettisia unelmia, joiden toteutumista elämässä voisi mitata jotenkin asteikolla "toteutui" tai "ei toteutunut".

Lapsena toivoin ihan älyttömästi kolmea asiaa.

1. Että osaisin lentää.
2. Että saisin pikkusiskon tai -veljen.
3. Että Joulupukki toisi mulle Muumilaiva Merenhuiskeen.

Oliko nuo kolme asiaa mun lapsuuden suurimmat unelmat?

Niistä yksikään ei ollut varsinaisesti sellainen, jota olisin voinut oikeasti tavoitella tai jonka eteen olisin voinut tehdä töitä ja nähdä vaivaa tai johon olisin voinut itse muutenkaan sen suuremmin vaikuttaa. Vaikka olisin pilkkonut sen pikkusisarushaaveen millaisiksi paloiksi ja postittanut vaaleanpunaisissa kirjekuorissa ympäri valtakuntaa, niin emmä luultavasti siltikään olisi nyt kenenkään isosisko.

Ei. Mä uskon et ne kaikki oli asioita, joita mä kovasti kovasti toivoin ja joista haaveilin. Mut ei kai toiveet ja haaveet ole sama kuin unelmat?

 

Prinsessahäistä tai ylipäänsä naimisiinmenosta mä en koskaan unelmoinut. En myöskään omasta prinssistä/prinsessasta, lohikäärmeestä, maailmanympärysmatkasta, palatsista, ponista, autosta tai upeasta kartanosta jonka joskus omistaisin. En muista että olisin vielä teininäkään unelmoinut mistään elämää suuremmasta ensirakkaudesta, tulevasta puolisostani, opiskelupaikasta tai omaan kotiin muuttamisesta.

Tokihan mä sen elämää suuremman ensirakkauden sit sain, samoin kuin oman kodin ja useampiakin opiskelupaikkoja. Jotka, kyllä, olin kaikki halunnut tai joita olin toivonut tai joita aloin haluta viimeistään silloin kun ne sain.

Mutta oliko nekään varsinaisesti unelmia?

Mun mielestä ei. Haaveita, ehkä joiltain osin. Toiveita, kyllä. Toteutuneita tavoitteita myös, ainakin opiskelupaikan hakemisen ja saamisen osalta. Mutta myös hurjan paljon hyvää mäihää ja puhtaita sattumia.

Oli vain hyviä ja huonoja ideoita. Hetken mielijohteesta lähetettyjä tekstiviestejä, kirjeitä, tenttivastauksia ja työhakemuksia. Hyväksyttyjä ja hylättyjä valintakoetuloksia. Vuokrasopimuksia, junalippuja, ihastumisia ja irtisanomisilmoituksia. Oikeassa ja väärässä paikassa vuoroin väärään ja oikeaan aikaan olemisia. Ylä- ja alamäkiä, myötä- ja vastoinkäymisiä. Ihan tavallisia asioita. Sattumia, toiveita ja tavoitteita, joista osa toteutui ja osa jäi toteutumatta. (Tai on ainakin jäänyt vielä toistaiseksi toteutumatta.)

Ei sellaisia elämänmittaisia unelmia, joiden eteen olisin tehnyt kovaa työtä ja nähnyt vaivaa vuosikausia. Ei massiivisia glitterhuuruisia pastellipäiväunikuvitelmia, joiden saavuttamiseksi olisin ollut valmis luopumaan kaikesta muusta itselleni tärkeästä. Ei sellaisiakaan unelmia, jotka olisivat vain aina olleet olemassa antaakseen odotuttaa toteutumistaan.

Ei siis toteutuneita tai toteutumattomia unelmia vaan ihan tavallisia asioita.

Elämä on juhla

Tänä kesänä on juhlittu paljon ja kaikkea.

Ystävien polttareita, häitä, tupareita, paluujuhlia ja läksäreitä. Palkitsemisia ja palkituksi tulemisia, mitalijuhlia, taiteilijajuhlia, vuosijuhlia ja muita virstanpylväitä. Babyshowereita, lasten syntymiä, ensitapaamisia, keskoskaapista pääsemisiä, kahden ja kolmen (!) kilon bileitä, kotiutumisia. On juhlittu sataa syytä ja välillä myös ihan ilman syytä. On vietetty kolmekymppisiä ja kuusikymppisiä, juhlittu 1 ja 2 kk ikäisiä henkilöitä sekä 4-vuotiasta ja kaikkea mahdollista muuta nollan ja kuudenkympin väliltä.

On ollut jotenkin tosi mahtavaa päästä mukaan ja osalliseksi näin moneen ikimuistoiseen juhlaan ja niin hienoon hetkeen. Ja vielä näitä on onneksi edessäkin!

Huomenna Jenkka-Matti Myttynen saa nimen. (Tai siis pari nimeä lisää, katsotaan sitten mitkä niistä vakiintuvat käyttöön... Lapsen vanhemmat nyt kuitenki ilmeisesti olivat sitä mieltä, että ihmisellä olisi hyvä olla muitakin kuin hellittely- ja lempinimiä.)

Toivon että osaisin olla hänelle edes puoliksi yhtä hyvä kummi kuin mitä A on ollut minulle. ❤

Puoli elämää

Vietän tänä kesänä valmennuksen saralla 15-vuotistaiteilijajuhlaani.

Takana viisitoista vuotta voimisteluvalmennuksen parissa ja edessä toivottavasti ainakin saman verran vuosia tällä valitsemallani tiellä.

Kuluneisiin vuosiin on sisältynyt valtavan paljon iloa ja ylpeyttä, hienoja hetkiä ja upeita onnistumisia. Mutta myös ajoittaisia epäonnistumisia, isoja ja pieniä pettymyksiä sekä monia muita kaikella tapaa kasvattavia kokemuksia.

Tulevalta toivon niin myötä- kuin vastamäkiäkin: onnistumisia, epäonnistumisia, oppimiskokemuksia. Ihania ihmisiä ja ikimuistoisia kokemuksia. Vastuullisuutta, virheiden sietämistä, virheistä oppimista ja rohkeutta mokata. Helppoutta, haasteita. Selkeää, epäselvää, kirkasta ja sumeaa. Varmuutta ja tuttuutta, tottakai. Mutta myös kokemuksia oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

Mustaa ja valkoista, mutta myös harmaan eri sävyjä.

Hervottomuuta, hullaantumista, hulluutta, huumaa. Harmaita, hyviä ja hienoja hetkiä, hapuilua, hekotusta, holtittomuutta, hermostuneisuutta, hihittelyä, haikeutta. Helpotuksen huokauksia, huojentuneisuutta.

Sekä valmiiksi ajateltuja ja kauniisti muotoiltuja suuria viisauksia niihin hetkiin, kun asiat eivät suju ihan toivotulla tavalla... Tai kun ne nimenomaan sujuvat toivotulla tavalla.

Menneitä, ja epäilemättä myös tulevia, haasteita ajatellen tuo lienee ihan hyvä muistutus taas itsellein.

6.7.2017

Täytän tänään kolmekymmentä. Kuulostaa tosi paljolta, mut ei tunnu. Ei ainakaan yhtään aikuiselta. Oikeastaan tällä hetkellä tuntuu vain tyyneltä ja joltain hengästyttävän vastakohdalta.

Lupasin aamulla itselleni, että en tee koko päivälle mitään suunnitelmia enkä tee koko päivänä muita kuin sellaisia asioita, joita jaksan ja aidosti haluan* juuri sillä hetkellä tehdä.

Ennen kahdeksaa aamulla pukeuduin ja harjasin hiukseni. Myöhästyin (niukalti mutta kuitenkin) päivän ainoasta sovitusta tapaamisesta.

Nautin hotelliaamiaista laatuseurassa. Join teetä ja puhuin jumppaa.

Pyörin kaupungilla. Kävelin portaita. Ostin kaksi paitaa. Kävin ruokakaupassa. Kävelin kotiin. Pesin pyykkiä.

Kävin uudestaan keskustassa. Ostin syntymäpäivälahjan (en kylläkään itselleni). Lunastin toukokuisen voittoarpani voiton, ostin voittorahoilla uuden arvan jonka raaputettuani lunastin uuden voiton, jolla ostin uuden arvan, jota en uskaltanut raaputtaa ennen kuin kotona.

Kävin uudestaan kaupassa. (Itseasiassa kävin kaupassa yhteensä kolme kertaa; vasta kolmannella kierroksella mukaan tarttui muutakin kuin järkiostoksia!)

Tulin kotiin. Laitoin ruokaa: tofu-peruna-kaalisosekeittoa, voileipiä ja vihersmoothieta. Söin ja nautin. Kiireettömyydestä. Hiljaisuudesta. Kylläisyydestä.

Sometin. Luin lehteä. Luin blogia. Luin kirjaa. Luin toista lehteä. Siivoilin vähän. Ajattelin treenejä. Suunnittelin mielessäni tulevaa syyskautta. Sometin lisää.

Järjestelin kaappeja. Tiskasin. Vein roskat. Imuroin lattiat. Pyyhin peilit. Pesin vessan. Siivosin.

Makasin sohvalla. Sometin. Siivosin. Sometin. Siivosin ja vihelsin Finlandiaa. Hain pyykit ja siivosin vähän lisää.

Makasin sohvalla. Söin välipalaksi ruisleipää ja ajattelin. Ikävöin. Itkin vähän. Ajattelin paljon. Kävin suihkussa. Avasin tietokoneen ensimmäistä kertaa koko päivänä. Kuuntelin Anna Puuta ja Vesalaa. 

Kohta ehkä paistan lettuja ja koristelen ne kermavaahdolla ja mansikoilla ja otan kuvia ja sitten syön. Ja sitten ehkä katson Netflixistä kolmannen kerran jonkin niistä elokuvista, jotka olen viimeisen viikon aikana katsonut jo kaksi kertaa. Tai jos oikein heittäydyn niin saatan myös etsiä jotain uutta katseltavaa.

*Ehkä toi siivousosuus ei kaiken kaikkiaan ollut mulle niin kamalan merkityksellinen tai mielekäs, mutta halusin silti mieluummin hoitaa sen alta pois kuin siirtää enää yhdelläkään päivällä eteenpäin.

Kokonaisuutena tää ei varmaankaan ole just se kaikkein tyypillisin tapa viettää merkkipäivää, mut kuka täällä toisaalta tyypillisestä mitään puhuikaan? 

Isoin ero mihin tahansa "tavalliseen" (onko niitäkin?) päivään verrattuna oli ehdottomasti itse tekemäni (ah) ruoka (nyt oli - pääsääntöisesti ei ole ollut) ja ylipäänsä kotona vietetty aika (oli paljon - yleensä on vähän) ja. Tuntui kivalta tehdä kerrankin jotain epätavallisen tavallista. 

(Varsinkin tän kotona syömisen voisi melkein ottaa tavaksi... Tai jos ei tavaksi niin edes tavoitteeksi.)

Kaiken kaikkiaan aika hyvin. Omasta mielestä.

Lahjaksi lapselle

Tänään juhlitaan neljävuotiasta.

Mitä lahjaksi lapselle, joka palavasti rakastaa Ryhmä Hau:ta, riehumista ja rakentelua, ja on nimenomaisesti toivonut lisää Legoja kokoelmiinsa?

-Collegehousut.

(Mut hei, onpahan edes kaunis paketti!)

180/80

Väsymys.

Äärimmäisiin mittasuhteisiin venähtänyt väsymys.

Jalat alta vievä, voimattomaksi tekevä, aistit turruttava väsymys.

Kognitiivisia kykyjä verottava, näkökenttää salamyhkäisesti sumentava väsymys. 

Pitkittyneestä pahanlaatuisesta stressistä ja  palautumattomuudesta kielivä väsymys, joka ei nukkumalla tai levossa lievene, mutta tuntuu vapaalla ollessa pahenevan päivä päivältä.

Sen huomaa katkeilevista ajatuksista, sivuraiteille ajautuvista jutuista, hidastuneista reaktioista, sanavaraston kaventumisesta, väärin lauletuista laulun sanoista, asioiden nimeämisen vaikeudesta, vallitsevasta keskittymiskyvyttömyydestä, jatkuvasta levottomuudesta, lyhytjänteisyydestä, muistamiseen liittyvästä problematiikasta, tavallistakin sekavammista jutuista, mielialanvaihteluista, kirjoitusvirheiden eksponentiaalisesta kasvusta (ja siitä ettei niistä jaksa juurikaan välittää) sekä vaivihkaisesti silmäpusseiksi muuttuneista tummista varjoista silmien alla.

Ja siitä että
jos olin matkalla,
en enää tiedä minne.

Ja siitä että hävisin muistipelissä kolmevuotiaalle. Hävisin oikeasti muistipelissä kolmevuotiaalle.

Sekä myös ja ennen kaikkea lauseista, jotka eivät koskaan

Sillä aina sitä ennen

Ja.

--

Mut hei:

80 yötä Kroatiaan!
180 yötä jouluun!

Ehkä tää sumu tästä taas hälvenee.

Juuret

Strong roots - freedom to grow!

To-...done

Lomanaloitusrutiinit suoritettu! ✔

Kesäkuun viimeisten treenien jälkeinen tyhjyys ja pienet väsymysitkut, pari päivää tauotonta excelöintiä, vahinkopäätyminen pumppitunnille, vuosisadan salivuorokohtaus (joka kyllä toistuu joka vuosi samaan aikaan suht. samassa muodossa...), pompiskelua parhausseurassa, randomneuvottelu Trampolin Parkin toimitusjohtajan kanssa, sitten Splendor-matsi, saunamusikaali ja Tiernapojat alusta loppuun.

Nyt on hyvä näin! ✌

Samoilla raiteilla

Jos mun sielunmaiseman sais tiivistettyä yhteen kuvaan niin kyllä se tällä hetkellä varmaan tämä ois. Sen verta paljon kilometrejä ja vuorokausia oon tänä vuonna kuluttanut näillä raiteilla ja tällä (tai etenkin tällä) asemalla, että tää näkymä on piirtyny mun verkkokalvoille luultavasti pysyvästi...


Pariin seuraavaan päivään en aio kyllä matkustaa yhtään mihinkään. Tai ainakaan treenisalia ja lähikauppaa kauemmaksi.

Kesäkuun ihmeitä

Jyväskylä klo 10.35: 

En muista montaakaan kesäkuun päivää, jona olisin juossut junalle toppatakki päällä räntäsateessa ja plus kolmessa asteessa. ☔

--

Junassa jossain välillä Jyväskylä-Kuopio klo 11.45: 

Tänään alkanut työttömän urani jäi lyhyehköksi, kun syksyn ensimmäinen työtarjous kilahti sähköpostiin ennen puoltapäivää. 

--

Kuopio klo 15.35:

On ihmeellistä pitää kesäkuun ensimmäisenä sylissä lasta, jonka piti syntyä heinäkuussa, mutta joka syntyi toukokuun alussa. M. Myttynen: 🌲/5!

TJ 1

Takana lukuvuoden tokavika päivä:

Vedettiin tunteella Anna Puuta ja Vesalaa. 

Soitin ihan päin h*******ä, mutta yleisö oli onneksi yhtä armollinen kuin aina.  

Aamupäivällä ahkeroitiin vielä kynätehtävien parissa ja askarreltiin vähän. ✂ 

Iltapäivällä vein opetuslapset Sohwiin opiskelemaan ravintolakulttuuria. 

Keskusteltiin ruoan äärellä sivistyneesti mm. Michael Jacksonista ja Marilyn Monroesta. 

Seurueen nuoret henkilöt halusivat aterian lomassa myös kohottaa maljoja ja kertoa vitsejä.

On ihanaa huomata, miten hyvätapaisia, fiksuja ja omatoimisia pieniä ihmisiä noistakin alamittaisista on vuoden aikana kasvanut! Oon ylpeä. 

Nämä aavistuksen raskaat, aina yhtä rasittavat ja mulle kuitenkin niin rakkaat esioppilaat (vm. 2010) on kaikki viimeistään nyt ihan valmiita siirtymään kesälomalle ja koulumaailmaan. Ihanaa! (Ope on nimittäin ollut valmis tähän siirtymään jo vähän pidempään...)

Aamuja jäljellä: YKSI!

Myde 6/5

Ihanien ystävieni kuopus ja mun kaikkein pienin rakas syntyi 6.5.,
kaksi kuukautta ennen laskelmoitua saapumisajankohtaansa.

Myttysellä oli kiire maailmaan. ❤
Seuraaviin pariin kuukauteen ei kellään taida olla kiire mihinkään.

Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

-Hannele Huovi

Jouluevankeliumimallistouni

Näen tosi harvoin unia, jotka muistaisin jälkikäteen. Viime yönä kuitenkin näin.

Unessa tein tuntikausilta tuntuvan ajan verran lyhyttä, noin puolen kilometrin matkaa yhdestä risteyksestä talolle, jossa perheeni ennen asui.

Mulla oli mukanani Asperger-lapsi joka sinkoili ojan pientareelta ojan pientareelle, jäi rakentelemaan Legoilla kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, ja kieltäytyi kaiken aikaa noudattamasta ohjeitani.

Talutettavana mulla oli tän sinkoilijan lisäksi polkupyörä. Periaatteessa siis yksi käsi lapselle ja yksi käsi pyörälle, paitsi että ei. Luonnollisesti mulla oli myös syli aivan äärimmäisen täynnä kaikkea: kannoin täpötäyteen ahdettua treenikassia, josta oli katkennut kantohihna. Treenikassin lisäksi mulla oli sylissä rimpuileva kissa, kaksi alastonta keskosvauvaa (lakanaan käärittynä) sekä kumisaappaat, lenkkarit ja mahdollisesti muitakin kenkiä. Lisäksi mulla oli sylissä vyö ja valkoinen paita H&M:n jouluevankeliumimallistosta.

Jaloissa mulla oli lenkkarit ja niiden päällä JV-valmentajapussitossut. Kävellessäni pelkäsin tossujen menevän pilalle, mut en uskaltanut ottaa niitä poiskaan, etteivät vauvat/kissat/vaatteet/kengät putoilisi kumartuessani ympäriinsä.

Kun lopulta selviydyin tän lapsi- ja tavaramäärän kanssa sen muutaman sadan metrin matkan kotiovelle, ajoi pihaan auto, josta nousi muuan lapsuudenystäväni, jonka kanssa emme ole pitäneet yhteyttä yli viiteentoista vuoteen. Hän oli kuitenkin tullut kaupunkiin kilpa-aerobicin SM-kisojen takia ja halusi tiedustella pääsisikö testaamaan (meidän kodin olohuoneessa säilytettävää?) kanveesia ennen kisaa...

Että sellasta.

Jotenki mä luulen et tän unen tulkkaamiseen ei hirveästi unikirjoja tai asiantuntija-apua tarvita.

Erikoista tässä on lähinnä se, että näillä kaikilla tapahtumilla, ihmisillä, asioilla ja paikoilla on aika vahvakin yhteys todellisuuteen ja parin viime päivän tapahtumiin. Toki myös alati vallitsevaan riittämättömyyden tunteeseen ja liiallisehkoon kuormittumiseen. Mutta silti. Ei olleet ollenkaan tuulesta temmattuja nämä tämän unen teemat!

Klo 18-19.30

Kaikki mua tuntevat varmasti tietää, että oon kaikenlaisen yleisen sekoilun, verbaalisen hämmentämisen ja ihan tyylipuhtaan typoilun kruunaamaton kuningatar.

Voin tälleen vappuviikonlopun ja somekämmien kultakauden kunniaksi jakaa pari kirjallisen ilmaisuni helmeä, joita oon ihan autenttisissa tilanteissa (selvinpäin) viljellyt, ja joille oon jälkikäteen nauranut moneen kertaan eri tilanteissa ja eri ihmisten seurassa.

1. Sovittiin treenien vetovastuita ikäluokan valmentajien FB-ryhmässä. Yritin merkata nimeni kaikkiin niihin harjoituksiin, joihin pääsen. Kirjoitin: "Kakka tulee klo 18-19.30."

OK.

2. Lähetin voimistelijoiden (ikäryhmä 10-12 v.) vanhemmille sähköpostilla ohjeistuksen koskien harjoituspoissaoloja:
"Kaverisynttärikänneistä on sovittava hyvissä ajoin etukäteen oman valmentajan kanssa."

Ja parempi tietysti onkin, varsinkin kun on alaikäisistä kyse.

3. Kommentoin lähestyvän kisapäivän aikataulua sähköpostilistalle, jonka lukijakunta koostui yli neljänkymmenen voimistelijan vanhemmista:
"Musta on kohtuutonta et 13-vuotiaat joutuu lähtee aamuneljältä nussiin..."

Ja niinhän se on. Kyllä myöhemmin ois kaikin puolin parempi.

112 Suomi

Poistin viime viikon torstaina 112 Suomi -sovelluksen puhelimestani kun muisti (...sekä oma että Huawein) meinas loppua ja tarttin tilaa vielä yhdelle treenivideolle. Ja ku ajattelin etten oo tarvinnu sitä sovellusta 193:een päivään niin se vaan vie siellä tilaa turhaan*. Ja ku enhän mä kuitenkaan liiku koskaan** missään oman elämäni bermudankolmion (koti, treenisali, työpaikka) ulkopuolella. (Ja noiden osoitteet muistan kyllä ulkoa hätätilanteessakin, jos jotain sattuu.)

**No, tänään sit poikkesin kaavasta ja kävin ihan kilometrin päässä, keskustakeskustassa asti. Ja heti jouduin soittamaan hätäkeskukseen.

Hävetti niin paljon.

MINÄ: Niin tässä Jyväskylän kävely...-keskustassa. Kävelykadulla. Tai tässä...
HÄKE: Oisko sulla tarkempaa osotetta?
MINÄ: Tässä...niinku Sokoksen kulmalla. Lyseolta alaspäin. Forumin ja tän toisen kauppakeskuksen välissä. En mä tiedä mikä tää osoite on.
HÄKE: Joo, no mä nään sen Sokoksen osotteen, Asemakatu 8. Laitan sinne apua tulemaan.

*On olemassa myös ihan oikeasti turhia sovelluksia. 112 Suomi ei kuitenkaan sille listalle kuulu.

Joskus jonkun pelastuminen voi olla sekunneista kiinni. Tänään ei ollut, onneksi. Vois olla vaikea illalla nukahtaa, jos tietäisin että olisin omalla huolimattomuudellani ratkaisevasti hidastanut merkittävästi ambulanssin saapumista paikalle.

Mistä tietää, että väsyttää?

Tulin tänään töihin 6.50. Työpaikalla selvisi, että vuoro alkaa 7.30. Siinä hetkessä jotenki oivalsin, että nyt väsyttää oikeesti.

Tosin olin minä sen tajunnut jo aiemmin esimerkiksi siitä, että:

- Aamulla herättyäni halusin laittaa valot päälle, mutta pelkäsin seinän takana nukkuvan naapurini ehkä heräävän, joten jätin makuuhuoneen pimeäksi ja tein valot ainoastaan olohuoneeseen.

- Vaihdoin kahden opetuslapseni istumapaikkoja ruokasalissa. Koska kummankaan tuolissa ei lukenut nimeä, vaihdoin kahden täsmälleen samanlaisen tuolin paikat keskenään. Olin uuteen järjestelyyn jopa varsin tyytyväinen hetken aikaa, kunnes suunnilleen puolen minuutin päästä tajusin tilanteen koomisuuden.

- Kylvin tuossa edellisviikolla rairairuohoja eskarien kanssa. Meni muuten hyvin, mut tiputtelin siemeniä epähuomiossa teemukiini enkä lasipurkkiin, johon rairuohot oli tarkoitus kylvää.

Mut ei se mitään. Näillä mennään.

Kesäkuntoon 2020

Oon edelleen epäuskoisen kauhuissani ton eilisen keskustelunavauksen jäljiltä, mut myös iloinen ja otettu tästä pikaisesta WhatsApp-vastineesta. 

Mullon ympärilläni just niin oikeat ihmiset (❤) huikeine juttuineen ja tavoitteenasettelutaitoineen! On ihanaa, ettei tän(kään) ongelman kanssa tartte painia yksin.

Tästä lähtee!

P.S. Valitsin huomiselle vaihtoehdon C.

Huomiselle, koska tänään aamulla mulla oli kurkku kipee. Ja vaihtoehdon C, koska... No. Ei muuten, mutku tuolla on aika jäistä / uudet (ja vanhat) kengät hiertää / reidet on vielä vähä hapoilla siitä toissakesäisestä juoksulenkistä / on täs vähä kaikkia kiireitä jne...

Ja muutenki ois kivempi alottaa vasta ehkä ylihuomenna / ens viikolla / kuhan jäät sulaa ja kelit lämpenee / toukokuussa / kesälomalla ku on aikaa / kunhan ensin palaudun tästä kaudesta ja lukuvuodesta / loppukesästä / kuhan säät viilenee / sit ku työt alkaa / sit ku pääsen tähän rytmiin...

Ja riman voi onneks aina alittaa,

jos tuntuu ettei pääse yli.

Vielä vähän matkaa tähtiin

tää on sulle
et koskaan jätä mua yksin
kaikki menee läpi
vielä eilen oli talvi ja nyt kesäpäivä

tunnen oudon tyhjyyden
ja tunnen lämmön
on vielä vähän matkaa tähtiin
mä olen onnellinen että nähtiin

joo mä voin olla hukassa
ilman mitään mihin palata
tää palapeli pala palalta
katoaa ja niin

taas

valo vaihtuu
yhä vaan oot siinä
ja pian tää loppuu
mut se on yksi uni vaan
huomaanko miten uusi jatkuu
huomaanko miten se tapahtuu
kurotan mun käden
kurotan mun mielen
kurotan mun sydämen
ehkä se riittää

mä ehkä näin sen
se oli kaikkialla
ja ehkä kuulinkin sen
se soi jokaisen äänen takana

niin kuin joku nostais kevyesti ilmaan
sitä leijuu hetken siinä kaiken yllä
ja sanoo ei vaikka haluu sanoo kyllä

ja taas

valo vaihtuu
yhä vaan oot siinä
ja pian tää loppuu
mut se on yksi uni vaan
huomaanko miten uusi jatkuu
huomaanko miten se tapahtuu
kurotan mun käden
kurotan mun mielen
kurotan mun sydämen
ehkä se riittää

kurotan mun käden
kurotan mun mielen
kurotan mun sydämen
ehkä se riittää

(Pariisin Kevät)

11244 km

Rio de Janeiro - Jyväskylä:

välimatkaa 11244 km, 

mut viestit kulkee

ja hei,

vesi on aina märkää 

ja hiekka...hiekkaa.

#nicegirl

Ihailen suuresti lasten kykyä assosioida asioita toisiinsa niiden foneettisen samankaltaisuuden perusteella.

KUUSVEE: Ope?
MINÄ: Nii?
KUUSVEE: Onko tää... Onko tää kissakaalia?
MINÄ: Kyssäkaalia? Ei.
KUUSVEE: Niin mut kissakaalia?
MINÄ: Ei oo sitäkään.

--

KUUSVEE: Voinko minäkin juhlia naistenpäivää?
VANHEMPI: Vooit varmaan, mutta oletkos sinä nainen?
KUUSVEE: No en, mutta olenhan minä nais gööl!

Naimiaiset

Lelupäivän parasta antia: 

LAPSI 4 v.: Nää pussailis!
MINÄ: Okei.
LAPSI 4 v.: Sillon saa pussailla ku menee naimiaisiin!
MINÄ: Okei.



Ja niin sai upea pitkäsäärinen brunette kauniin sinisilmäisen blondinsa perjantai-iltapäivänä keskellä autoleikkiä, Pokemon-jahtia, kutituskilpailua ja poniratsastusta. Ja he elivät ympäröivistä häiriötekijöistä sen suuremmin piittaamatta onnellisina elämänsä loppuun asti.

❤💛💚💙💜❤💛💚💙💜❤💛💚💙💜