Äitin kuolemasta tulee tänään illalla kuluneeksi kaksi vuotta. Ikävä on edelleen joka päivä.
Viime aikoina olen alkanut suhtautua asiaan kuitenkin myös jotenkin aiempaa itsekkäämmin; tuntuu kurjalta esimerkiksi se,
ettei äiti enää ikinä soita mulle ja kysele kuulumisia. Tai
etten mä voi soittaa sille ja saada vastausta jotain sienikastiketta/pyykinpesulämpötiloja/huonekasvien hoitoa koskien.
Lista asioista, jotka ainakin olen halunnut kertoa äitille tai joita olen halunnut kysyä äitiltä viimeksi kuluneiden kahden vuoden aikana pitenee päivä päivältä.
Tuntuu ankealta tajuta, että kaikki se mitä mulle on tapahtunut kahden vuoden aikana, on sellaista mistä äiti ei tule ikinä kuulemaan. Äiti ei ikinä ehtinyt kuulla mun työnhausta, ekasta työpaikasta, ekasta vuodesta eskariopena. Kaikki uudet valmennuskuviot, tuomaroinnit, "uusien pienten" ekat kisat, ensi kesän MM-kotikisat ja muut jäi nekin kertomatta.
Äiti ei tiedä että yks mun parhaista ystävistä meni viime kesänä naimisiin. Olin kaaso ja itkin alttarilla vuolaasti suunnilleen koko vihkitoimituksen ajan. Toinen mun parhaista ystävistä lähti vuodeksi Etelä-Amerikkaan. Kolmas sai töitä samasta paikasta, missä edellinen oli töissä ennen ku otti ja lähti ulkomaille.
Sitten on kaikkien isompien juttujen lisäksi vielä käsittämätön lista pikkuasioita, kuten onnistuneita ruokakokeiluita, peli-iltoja, uusia TV-sarjoja (sarjoja monikossa ihan oikeastikin, oon viimeisen vuoden aikana seurannut jopa kahta!), työpaikan pikkujouluja, valmennuspalavereita, viinijuhlia, grilli-iltoja, pedagogisia tähtihetkiä, kouluttajavierailuita, Turku-juttuja, sisäpiirin vitsejä, kampaamokäyntejä, uusia vaatteita, kodinkonehankintoja, sisustuskohtauksia, varattuja lomamatkoja ja muita asioita, joista olisin myös halunnut kertoa.
Vielä surkeampaa on kuitenkin tajuta, että samalle listalle menevät myös kaikki ne asiat, joita mun elämässä tapahtuu seuraavien kahden ja kahdenkymmenen vuoden aikana ja aina siitä eteenpäin.
Kaikkein surullisinta on tajuta, että tämä lista ei tule lyhenemään koskaan. Päinvastoin se pitenee niin kauan kun mulla vain on kerrottavaa. Ja sitähän riittää.
Viimeksi pari viikkoa sitten olen pitänyt puhelinta kädessä vakaana aikeenani soittaa äitille. Vaikka etukäteen kuvittelin, että tähän uuteen perhemuotoon ja elämäntilanteeseen jotenkin tottuisi tai turtuisi vuodessa tai kahdessa niin ei.
On edelleen joka kerta ihan yhtä pysäyttävä tunne seistä puhelin kädessä ja tajuta, ettei nykytekniikalla pysty soittamaan sen paremmin kahden vuoden takaiseen nykyisyyteen (silloisuuteen) kuin nykyiseen ei-olemiseenkaan.
Ja lista se vaan pitenee.
