Unelmista (totta) pt. II

Mullon ollut tähänastisessa elämässäni vaikka kuinka paljon hienoja tilaisuuksia ja ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Osan niistä olen ihan aktiivisesti itse sössinyt ja osan saamistani tilaisuuksista taas passiivisesti antanut luisua käsistäni ennen kuin olen edes tajunnut mitä olen menettämässä. Paljon on siis mennyt pieleen, mutta paljon on osunut myös kohdalleen.

On hurjan paljon sellaista, mistä olen kiitollinen, otettu tai ylpeä. On paljon asioita, joiden eteen olen tehnyt töitä. On onnistumisia, joiden tiedän olevan (ainakin isoksi osaksi) minun ansiotani.

Mutta toteutuneita unelmia?
Tai toteutumattomia unelmia?

Niitä minulla ei ehkä ole.

Uskon, et mulla on vaan ollut roppakaupalla onnea matkassa sen suhteen, että oon saanut ja voinut aina toteuttaa itseäni suhteellisen vapaasti sellaisessa ympäristössä, joka on mut paitsi hyväksynyt, myös tukenut ja kannustanut mua aina kaikessa.

Oon saanu mennä ja tehdä, toivoa, tavoitella, ja saavuttaa haluamiani asioita. Melkein tuntuu et sellaiset kaikkein isoimmat toivomani asiat mä oon tähän asti elämässä aina kuitenkin saa(vutta)nut. Tiedän olevani onnekas voidessani sanoa näin, mut niin se on.

Ei mulla edelleenkään ole vakituista työpaikkaa, säännöllistä kuukausipalkkaa, asuntolainaa, omistuasuntoa, rantatonttia, avioliittoa (tai parisuhdetta ylipäätään) tai lapsia, mutta en mä niitä juuri tällä hetkellä elämääni kaipaakaan.

Toisaalta mulla on ympärilläni upeita ihmisiä ja ihania ystäviä, motivoivia osa-aikatöitä, kiinnostavia projekteja, intohimoa, aikaa ja omistautumista edellyttävä "vapaa-ajan" "harrastus", keskivaikea lajirakkausriippuvuus, mielekästä tekemistä viikon jokaisena päivänä ympäri vuoden sekä toisinaan myös mahdollisuuksia matkustella, harrastaa ja viettää vapaa-aikaa.

Ja tässä suhteessa peli on sikäli kovaa, että noista ensiksimainituista asioista kaikki ovat sellaisia, että ne onnellisesti tai onnettomasti omalle kohdalleni sattuessaan verottaisivat sitä aikaa ja niitä mahdollisuuksia, jotka nyt voin käyttää jälkimmäisenä mainitsemiini asioihin. (Mikä ei suoranaisesti saa minua vakuuttumaan siitä, että nyt pitäisi kiireesti alkaa unelmoida jostain isommasta ja paremmasta, kuin tästä mitä minulla jo on...)

Ehkä mä en vaan osaa unelmoida. (En edes tiedä onko se taito, jota voi kehittää — vai ominaisuus, joka ihmisellä joko on tai ei ole.)

Voiko mun unelmaelin olla rikki tai voiko se peräti puuttua kokonaan? Vai onko se vaan päässyt kolmessa vuosikymmenessä surkastumaan käytännön harjoituksen puuttuessa käytännössä kokonaan?

Ja. Mietin mä kieltämättä sitäkin, että jos nyt jostain yhtäkkiä osaisinkin unelmoida, niin miten ikinä pystyisin valitsemaan niistä unelmista ne, joita ensisijaisesti alan tavoitella? Yhden unelman toteutuminen voi estää niin monen muun asian toteutumisen käytännössä kokonaan. Miten voi etukäteen aavistaa optimaalisimman lopputuloksen, tai laskea sen unelman tavoittelun kannattavuuden hinta-laatu-suhteen? Voiko unelmiaan priorisoida, arvottaa, taulukoida tai järjestää? Mistä voi tietää mitkä unelmat ylipäänsä ovat tavoittelemisen arvoisia?

Mistä kannattais alottaa?

Unelmista (totta) pt. I

Mä en ole ehkä ikinä ollut oikein sellainen unelmoijatyyppi.

En osaa vastata oikein mitään, kun joku kysyy multa mun suurinta unelmaa.
En osaa vastata oikein mitään silloinkaan, kun multa kysytään et mistä mä ylipäätään unelmoin.

Eikä se vastaamattomuus johdu mitenkään siitä, ettenkö kehtaisi sanoa joitain tiettyjä asioita ääneen. Eikä kai siitäkään ettenkö sieluni syövereiden syvimmistä sopukoista saisi tiristettyä ulos tietoa siitä, mikä mulle on elämässä tärkeintä. Ei, koska tiedän mä sen.

Mulla ei vaan ole mitään sellaisia selkeitä tai konkreettisia unelmia, joiden toteutumista elämässä voisi mitata jotenkin asteikolla "toteutui" tai "ei toteutunut".

Lapsena toivoin ihan älyttömästi kolmea asiaa.

1. Että osaisin lentää.
2. Että saisin pikkusiskon tai -veljen.
3. Että Joulupukki toisi mulle Muumilaiva Merenhuiskeen.

Oliko nuo kolme asiaa mun lapsuuden suurimmat unelmat?

Niistä yksikään ei ollut varsinaisesti sellainen, jota olisin voinut oikeasti tavoitella tai jonka eteen olisin voinut tehdä töitä ja nähdä vaivaa tai johon olisin voinut itse muutenkaan sen suuremmin vaikuttaa. Vaikka olisin pilkkonut sen pikkusisarushaaveen millaisiksi paloiksi ja postittanut vaaleanpunaisissa kirjekuorissa ympäri valtakuntaa, niin emmä luultavasti siltikään olisi nyt kenenkään isosisko.

Ei. Mä uskon et ne kaikki oli asioita, joita mä kovasti kovasti toivoin ja joista haaveilin. Mut ei kai toiveet ja haaveet ole sama kuin unelmat?

 

Prinsessahäistä tai ylipäänsä naimisiinmenosta mä en koskaan unelmoinut. En myöskään omasta prinssistä/prinsessasta, lohikäärmeestä, maailmanympärysmatkasta, palatsista, ponista, autosta tai upeasta kartanosta jonka joskus omistaisin. En muista että olisin vielä teininäkään unelmoinut mistään elämää suuremmasta ensirakkaudesta, tulevasta puolisostani, opiskelupaikasta tai omaan kotiin muuttamisesta.

Tokihan mä sen elämää suuremman ensirakkauden sit sain, samoin kuin oman kodin ja useampiakin opiskelupaikkoja. Jotka, kyllä, olin kaikki halunnut tai joita olin toivonut tai joita aloin haluta viimeistään silloin kun ne sain.

Mutta oliko nekään varsinaisesti unelmia?

Mun mielestä ei. Haaveita, ehkä joiltain osin. Toiveita, kyllä. Toteutuneita tavoitteita myös, ainakin opiskelupaikan hakemisen ja saamisen osalta. Mutta myös hurjan paljon hyvää mäihää ja puhtaita sattumia.

Oli vain hyviä ja huonoja ideoita. Hetken mielijohteesta lähetettyjä tekstiviestejä, kirjeitä, tenttivastauksia ja työhakemuksia. Hyväksyttyjä ja hylättyjä valintakoetuloksia. Vuokrasopimuksia, junalippuja, ihastumisia ja irtisanomisilmoituksia. Oikeassa ja väärässä paikassa vuoroin väärään ja oikeaan aikaan olemisia. Ylä- ja alamäkiä, myötä- ja vastoinkäymisiä. Ihan tavallisia asioita. Sattumia, toiveita ja tavoitteita, joista osa toteutui ja osa jäi toteutumatta. (Tai on ainakin jäänyt vielä toistaiseksi toteutumatta.)

Ei sellaisia elämänmittaisia unelmia, joiden eteen olisin tehnyt kovaa työtä ja nähnyt vaivaa vuosikausia. Ei massiivisia glitterhuuruisia pastellipäiväunikuvitelmia, joiden saavuttamiseksi olisin ollut valmis luopumaan kaikesta muusta itselleni tärkeästä. Ei sellaisiakaan unelmia, jotka olisivat vain aina olleet olemassa antaakseen odotuttaa toteutumistaan.

Ei siis toteutuneita tai toteutumattomia unelmia vaan ihan tavallisia asioita.

Elämä on juhla

Tänä kesänä on juhlittu paljon ja kaikkea.

Ystävien polttareita, häitä, tupareita, paluujuhlia ja läksäreitä. Palkitsemisia ja palkituksi tulemisia, mitalijuhlia, taiteilijajuhlia, vuosijuhlia ja muita virstanpylväitä. Babyshowereita, lasten syntymiä, ensitapaamisia, keskoskaapista pääsemisiä, kahden ja kolmen (!) kilon bileitä, kotiutumisia. On juhlittu sataa syytä ja välillä myös ihan ilman syytä. On vietetty kolmekymppisiä ja kuusikymppisiä, juhlittu 1 ja 2 kk ikäisiä henkilöitä sekä 4-vuotiasta ja kaikkea mahdollista muuta nollan ja kuudenkympin väliltä.

On ollut jotenkin tosi mahtavaa päästä mukaan ja osalliseksi näin moneen ikimuistoiseen juhlaan ja niin hienoon hetkeen. Ja vielä näitä on onneksi edessäkin!

Huomenna Jenkka-Matti Myttynen saa nimen. (Tai siis pari nimeä lisää, katsotaan sitten mitkä niistä vakiintuvat käyttöön... Lapsen vanhemmat nyt kuitenki ilmeisesti olivat sitä mieltä, että ihmisellä olisi hyvä olla muitakin kuin hellittely- ja lempinimiä.)

Toivon että osaisin olla hänelle edes puoliksi yhtä hyvä kummi kuin mitä A on ollut minulle. ❤

Puoli elämää

Vietän tänä kesänä valmennuksen saralla 15-vuotistaiteilijajuhlaani.

Takana viisitoista vuotta voimisteluvalmennuksen parissa ja edessä toivottavasti ainakin saman verran vuosia tällä valitsemallani tiellä.

Kuluneisiin vuosiin on sisältynyt valtavan paljon iloa ja ylpeyttä, hienoja hetkiä ja upeita onnistumisia. Mutta myös ajoittaisia epäonnistumisia, isoja ja pieniä pettymyksiä sekä monia muita kaikella tapaa kasvattavia kokemuksia.

Tulevalta toivon niin myötä- kuin vastamäkiäkin: onnistumisia, epäonnistumisia, oppimiskokemuksia. Ihania ihmisiä ja ikimuistoisia kokemuksia. Vastuullisuutta, virheiden sietämistä, virheistä oppimista ja rohkeutta mokata. Helppoutta, haasteita. Selkeää, epäselvää, kirkasta ja sumeaa. Varmuutta ja tuttuutta, tottakai. Mutta myös kokemuksia oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

Mustaa ja valkoista, mutta myös harmaan eri sävyjä.

Hervottomuuta, hullaantumista, hulluutta, huumaa. Harmaita, hyviä ja hienoja hetkiä, hapuilua, hekotusta, holtittomuutta, hermostuneisuutta, hihittelyä, haikeutta. Helpotuksen huokauksia, huojentuneisuutta.

Sekä valmiiksi ajateltuja ja kauniisti muotoiltuja suuria viisauksia niihin hetkiin, kun asiat eivät suju ihan toivotulla tavalla... Tai kun ne nimenomaan sujuvat toivotulla tavalla.

Menneitä, ja epäilemättä myös tulevia, haasteita ajatellen tuo lienee ihan hyvä muistutus taas itsellein.

6.7.2017

Täytän tänään kolmekymmentä. Kuulostaa tosi paljolta, mut ei tunnu. Ei ainakaan yhtään aikuiselta. Oikeastaan tällä hetkellä tuntuu vain tyyneltä ja joltain hengästyttävän vastakohdalta.

Lupasin aamulla itselleni, että en tee koko päivälle mitään suunnitelmia enkä tee koko päivänä muita kuin sellaisia asioita, joita jaksan ja aidosti haluan* juuri sillä hetkellä tehdä.

Ennen kahdeksaa aamulla pukeuduin ja harjasin hiukseni. Myöhästyin (niukalti mutta kuitenkin) päivän ainoasta sovitusta tapaamisesta.

Nautin hotelliaamiaista laatuseurassa. Join teetä ja puhuin jumppaa.

Pyörin kaupungilla. Kävelin portaita. Ostin kaksi paitaa. Kävin ruokakaupassa. Kävelin kotiin. Pesin pyykkiä.

Kävin uudestaan keskustassa. Ostin syntymäpäivälahjan (en kylläkään itselleni). Lunastin toukokuisen voittoarpani voiton, ostin voittorahoilla uuden arvan jonka raaputettuani lunastin uuden voiton, jolla ostin uuden arvan, jota en uskaltanut raaputtaa ennen kuin kotona.

Kävin uudestaan kaupassa. (Itseasiassa kävin kaupassa yhteensä kolme kertaa; vasta kolmannella kierroksella mukaan tarttui muutakin kuin järkiostoksia!)

Tulin kotiin. Laitoin ruokaa: tofu-peruna-kaalisosekeittoa, voileipiä ja vihersmoothieta. Söin ja nautin. Kiireettömyydestä. Hiljaisuudesta. Kylläisyydestä.

Sometin. Luin lehteä. Luin blogia. Luin kirjaa. Luin toista lehteä. Siivoilin vähän. Ajattelin treenejä. Suunnittelin mielessäni tulevaa syyskautta. Sometin lisää.

Järjestelin kaappeja. Tiskasin. Vein roskat. Imuroin lattiat. Pyyhin peilit. Pesin vessan. Siivosin.

Makasin sohvalla. Sometin. Siivosin. Sometin. Siivosin ja vihelsin Finlandiaa. Hain pyykit ja siivosin vähän lisää.

Makasin sohvalla. Söin välipalaksi ruisleipää ja ajattelin. Ikävöin. Itkin vähän. Ajattelin paljon. Kävin suihkussa. Avasin tietokoneen ensimmäistä kertaa koko päivänä. Kuuntelin Anna Puuta ja Vesalaa. 

Kohta ehkä paistan lettuja ja koristelen ne kermavaahdolla ja mansikoilla ja otan kuvia ja sitten syön. Ja sitten ehkä katson Netflixistä kolmannen kerran jonkin niistä elokuvista, jotka olen viimeisen viikon aikana katsonut jo kaksi kertaa. Tai jos oikein heittäydyn niin saatan myös etsiä jotain uutta katseltavaa.

*Ehkä toi siivousosuus ei kaiken kaikkiaan ollut mulle niin kamalan merkityksellinen tai mielekäs, mutta halusin silti mieluummin hoitaa sen alta pois kuin siirtää enää yhdelläkään päivällä eteenpäin.

Kokonaisuutena tää ei varmaankaan ole just se kaikkein tyypillisin tapa viettää merkkipäivää, mut kuka täällä toisaalta tyypillisestä mitään puhuikaan? 

Isoin ero mihin tahansa "tavalliseen" (onko niitäkin?) päivään verrattuna oli ehdottomasti itse tekemäni (ah) ruoka (nyt oli - pääsääntöisesti ei ole ollut) ja ylipäänsä kotona vietetty aika (oli paljon - yleensä on vähän) ja. Tuntui kivalta tehdä kerrankin jotain epätavallisen tavallista. 

(Varsinkin tän kotona syömisen voisi melkein ottaa tavaksi... Tai jos ei tavaksi niin edes tavoitteeksi.)

Kaiken kaikkiaan aika hyvin. Omasta mielestä.