Hiljaisuus näyttää
taivaalta
hiljaksiin tippuvilta,
suurilta, märiltä hiutaleilta.
Sillä on ääretön määrä jalkoja,
pieniä,
pitkulaisia,
ristiin rastiin risteileviä koipia,
pehmeitä tassuja,
kumisia tossuja.
Ei se vanha ole, mutta iäti ajaton,
aina olemassa, kuin odottaisi jotakin.
Sen korvat eivät roiku maahan asti,
mutta kuulee se silti.
Hiljaisuus asuu hangessa,
kansallismaiseman hengessä,
korkeassa hongassa,
ylimmän oksan hangassa.
Hiljaisuus huomaa sen,
joka malttaa pysähtyä sitä katselemaan.
