Elämäni ilmapallona, osat 8-10

Viimeaikaisia huomioitani:

- Jatkuvaan näläntunteeseen tottuu reilussa viikossa. (Sosekeittoihin ja riisivelliin ainoina ravinnonlähteinä ei.) Jatkuvasti nälissään olevan yksilön elopaino voi alkuvaiheessa kuitenkin tippua jopa neljän kilon viikkovauhtia.

- Kaikki loppuu aikanaan - myös leukaluun leikkaussärky ja ympärivuorokautisen kokovartalopuudutuksen jatkuvan kipulääkityksen tarve. Tarpeen lakkautuminen voi tapahtua hyvinkin äkisti - siis samantyyppisellä nollasta-sataan -metodiikalla, millä leikkaussärky on myös alkanut.

- Kun pahin särky lakkaa, leuan ja rintalastan välinen ihoalue muuttuu vihreäksi, ja poskien sinivihreät mustelmat keltaisiksi.

- Kasvojen turvotus voi olla leikkauksen jälkeen toispuoleista (ilmeisesti pitkäänkin) ja kasvojen mustelmat voivat vaihtaa väriään jopa monta kertaa päivässä. (Kaulan iho sen sijaan ei - sen vihreä väri korkeintaan syvenee ja vahvistuu ajan mittaan.)

- Ilman hampaidenharjausta voi selvästi elää. Kun on kymmenen päivän suuvesipurskutteluiden jälkeen vihdoin saanut lääkäriltään luvan hampaidenharjaukseen, on sopiva hetki huomata, että edes tavaratalon minikokoisin vauvahammasharja ei mahdu suuhun ylä- ja alahampaiden väliin jäävästä 3,5 mm:n raosta. Toisin sanoen tämä hampaiden nk. harjaaminen rajoittuu pitkälti kahden etummaisen ylä- ja kahden etummaisen alahampaan hieromiseen hammastahnalla.

- Leikkaushaavoista (voi) vuotaa verta vielä 10 päivää leikkauksen jälkeen. Mikäli näin todella sattuu käymään, tapahtuu tämä tietenkin ajomatkalla Jyväskylästä Kuopioon (...pari tuntia sen jälkeen, kun vuotaja on käynyt sovitusti tarkastuttamassa itsensä keskussairaalan poliklinikalla).

- Puhe- ja liikuntakielto rajoittavat elämää ihan oikeasti. Tylsistymisen ehkäisemisessä on kuitenkin eduksi, jos sattuu pitämään lukemisesta ja elokuvien katselusta Pasianssin pelaamisesta. Myös upouudesta järjestelmäkamerahankinnasta saattaa olla hyötyä - onpahan kerrankin aikaa perehtyä kameran erilaisiin kuvausominaisuuksiin...

- Tylsistymisen taso on vaarallisen korkealla viimeistään silloin, kun löytää itsensä niinkin hämmentävän puuhan parista, kuin referoimasta TV:ssä paraikaa pyörivän Pasila-jakson sitaatteja reaaliajassa FB:n chatominaisuuden välityksellä. Silloin voi olla hyvä esimerkiksi nukkua vähän.

Teetä & leipää

• 

  20:54
  

  A-EPistin muute just voileivän blenderiin. Jännittää vähä
  
• 
  20:54
  

  O:DDDDvaadin kuvia
  
• 

  20:56
  

  A-E
  

  

  
  
• 

  20:56
  

  A-EEtummainen on leipä. Takimmainen tee.Ja ei siis sillä - KAIKKi mun ruoka näyttää nykyään tolta.
  
• 

  20:56
  

  Ooisin kyl veikannu toisin päinsurullista  mut onneks on se blenderi!

Elämäni ilmapallona, osat 6 ja 7

PÄIVÄ 6 (SU 23.12.2012) AATONAATTO

Toinen käyttämistäni tulehduskipulääkepakkauksista tyhjenee päivän aikana. Etukäteen olin kuvitellut, etten enää viikonlopun jälkeen (tai edes kuluvan viikon loppupuolella) tarvitsisi kahta eri särkylääkettä. Itse asiassa olin kuvitelmissani jopa niinkin naiivi toiveikas että kuvittelin kykeneväni mahdollisesti pärjäämään jo ilman lääkitystä.

Aamupäivän aikana pystyn pitämään taukoa eri särkylääkkeiden ottamisen välillä jopa viidenkin tunnin verran. Iltaa kohden lääkitysten välinen ajanjakso kuitenkin lyhenee lyhenemistään ja alkuillasta jo kiroan uskomattoman tahmealta tuntuvaa ajankulkua, kun edellisen särkylääkkeen vaikutus tuntuu lakkaavan aina viimeistään puolentoista tunnin kohdalla (siis 1,5 h edellisen lääkkeen ottamisesta, jolloin myöskin seuraavan lääkkeen ottamiseen "pitäisi" odottaa vähintään se sama puolitoista tuntia...)

Syöminen on edelleen tahmeaa ja hankalaa. Kahden nokkamukinkin kanssa sotkua syntyy yllättävän paljon - käytännössä sotken jokaisella ruokailukerralla vähintään yhden vaatekerran. Leuka ja alahuuli ovat edelleen tunnottomia, ja tämä saattaa olla osasyy sotkuun. Joka tapauksessa painoni on tippunut yli kilon edellispäivästä, ja syömättömyyden lisäksi epäilen ainakin yhdeksi osasyyksi lievää nestehukkaa.










































Päivän mittaan haikailen mm. fetasalaatin, ruisleipäviipaleen, cocktailpiirakoiden ja piparkakkutaikinan perään. Viimeistään illalla alkaa tuntua, että yksinkertaisesti minkäänmakuinen sosekeitto ei enää uppoa. 

Paniikkiratkaisuna soseutan itselleni iltapalaksi ruisleivän, jossa on päällisinä voita ja savujuustoa. Ruisleipäsose osoittautuu täysin syömäkelpoiseksi - ja maultaan jopa yllättävän hyväksi ratkaisuksi.

Ensimmäiset tikit irtoavat alaleuastani, kun purskuttelen ruokailun jälkeen suutani Vichy-vedellä. Yllättävää kyllä nuo lääkärin määräämät Vichy- ja suuvesipurskuttelut ovat ainakin tähän asti riittäneet "ihan hyvin" korvaamaan hampaiden puhdistamisen harjaamalla.

Illalla nukahdan hyvin lääkittynä ja jopa lievää itsetyytyväisyyttä uhkuen: tavoitteenani on kyetä vähentämään päivittäin nauttimani särkylääkityksen määrää asteittain jo tämän ensimmäisen viikonlopun aikana. (Ratkaisu tosin osoittautuu yksiselitteisesti huonosti, minkä saan huomata heti seuraavana yönä.)

PÄIVÄ 7 (MA 24.12.2012) JOULUAATTO

Herään puolen yön jälkeen leukaluun kipuun. Särkylääkittyäni kipuani jatkan uniani vielä muutaman tunnin hankalassa puoli-istuvassa asennossa jääpussi poskeani vasten.

Aamupunnituksen perusteella painoni on tippunut edellispäivästä 600 g ja edellisviikosta arviolta parisen kiloa (ihan tarkasti en tästä tiedä, koska käyttämäni vaaka on tällä kertaa eri kuin se, jolla punnitsin itseni ennen leikkausta).

Päätän paikata potemaani energiavajetta herkuttelemalla ranskanpastilleilla. (Ne kun sattuvat olemaan juuri sopivankokoisia mahtuakseen sisään hampaideni välissä olevasta muutaman millin rakosesta... Ja yhdestä pussillisesta riittää naposteltavaa varsin pitkäksi aikaa, kun karkit on sulatettava kielen päällä yksitellen.)

Yltiösosiaalisen luonteeni sekä edelleen elämääni rajoittavien puhe- ja liikuntakiellon yhteisvaikutuksen ansioista elämäni on käymässä tylsääkin tylsemmäksi. Väliaikaista apua tilanteeseen tuo onneksi Eoin Colferin nerokas fantasiakirjasarja, jonka parissa vietän lähes koko jouluaaton aikaisesta aamusta pitkälle iltapäivään.

Myös loppuilta kuluu mukavasti TV:n ohjelmatarjonnan parissa takkatulen loimussa jouluateria(ksi valmistamani hernesosekeito)sta nautiskellen ja lahjapaketteja availlen. Perinteisestä joulusaunasta en pääse nauttimaan ennen kuin kaulalleni ommellut tikit poistetaan seuraavalla kontrollikäynnillä. Muun perheen saunoessa pelaan tablet-pc:lläni Pasianssia mielenosoitukselliset kahdeksantoista kierrosta putkeen, ja onnistun vieläpä rikkomaan aiemman nopeusennätykseni, mikä tietenkin innoittaa minua suuresti ja karkottaa mieltäni kalvaneen saunankaipuun.

Elämäni ilmapallona, osat 4 ja 5

PÄIVÄ 4 (PE 21.12.2012) JKL-KPO

Herään aamulla omasta vuoteestani turpein poskin ns. rahkoskete-fiiliksissä.

Aamupunnituksen perusteella painoni on noussut sairaalajakson aikana 1,5 kiloa, mikä on ehkä hieman yllättävää. Käytännöllisesti katsoen olen täyspaastonnut tiistai-illan ja torstaiaamun välisen ajan (palttiarallaa 36 tuntia) ja senkin jälkeen huolehtinut ravinnontarpeeni täyttämisestä lähinnä erilaisia mehuja juomalla. Ilmeisesti nesteytykseni on kuitenkin onnistunut, koska paino ei ole päässyt ensimmäisten päivien aikana laskemaan.

Aamuisen suihkukäynnin yhteydessä irrottelen iholtani erilaisia elektrodilätkiä ja yritän olla irrottelematta kaulalleni ommeltuja tikkejä. Tuntuu huojentavalta kyetä liikkumaan huoneesta toiseen ilman tippatelinettä ja jatkuvaa pyörrytyksen tunnetta.

Iltapäivällä isä hakee tulee hakemaan minua kotiin Kuopioon, missä aion viettää joululomani. Tasan viikon ja tasan kahden viikon kuluttua tulen käymään keskussairaalalla tikkienpoistossa ja kontrollikäynneillä, mutta muutoin vietän lomani Kuopiossa.

Ajomatkan aikana leveilen isälleni nopealla toipumisellani ja kivuttomuudellani. Ensimmäisten päivien jatkuva särky on kadonnut, ja sen tilalla on kaikenlaisia uusia tuntemuksia aina puutumisen ja tunnottomuuden tunteista kuumotukseen, kutinaan ja pistelyyn. Varsinaista kipua en kuitenkaan tunne, ja tästä saanen kiittää 3150 milligramman päivittäistä tulehduskipulääkitysannostani.



Alkuillasta leuhkimiseni sitten luonnollisestikin kostautuu minulle. Vaikka aiemmin päivällä selvisin yhdellä särkylääkkeellä jopa 4-5 tunnin ajan, tuntuu tuo aikaväli nyt kutistuneen vajaan puolentoista tunnin mittaiseksi, ja koska tietyn lääkemäärän on riitettävä koko päiväksi, joudun kellottamaan lääkkeideni ottamisajankohdat muutaman minuutin tarkkuudella. Kynä ja paperinpala kädessäni siis istun pimeässä huoneessa, ja odotan ajan kuluvan...

PÄIVÄ 5 (LA 22.12.2012) AATONAATONAATTO

Näytän edelleen hyvinsyöneen ilmapallon ja pulloposkisen hamsterin risteykseltä. Eikun -teytykseltä. Siitä huolimatta en tunne itseäni erityisen hyvin ravituksi.

Olen tähän mennessä kokeillut soseuttaa seuraavia ruokia ja ruoka-aineita:

- kaurahiutaleet
- ruishiutaleet
- neljän viljan hiutaleet 

- keitetty makaroni

- peruna
- soijarouhe
- tomaattisose

Lisäksi olen syönyt erilaisia lastenruokateollisuuden tarpeisiin valmistettuja puuroja ja vellejä, jotka ovat siinä mielessä käteviä, että niitä pystyy (ilman tehosekoitinkäsittelyäkin) juomaan nokkamukista.

Myös erilaisia marja- ja hedelmäsmoothieita ja -pirtelöitä olen vetänyt napaani oikein urakalla, mutta koostumuksensa, värinsä ja ravitsemuksellisen arvonsa vuoksi miellän ne ensisijaisesti juomiksi enkä ruoiksi.

Suurimmat ravitsemukselliset intohimoni kohdistuvat ruisleipään, fetajuustoon ja cocktailpiirakoihin, joiden saattamista nestemäiseen (pillillä nautittavissa olevaan) muotoon en ole vielä uskaltanut kokeilla.

Iltapäivällä käyn isän kanssa Prismalla tekemässä ruokaostoksia. Hetken mielijohteesta nappaan karkkihyllystä mukaani pussillisen ranskanpastilleja, joita suunnittelen sulattavani kuumaan kaakaohon. Pääsenpä ainakin jostakin jouluherkusta osalliseksi minäkin!

Illalla uhkaan haastaa vanhempani oikeuteen sillä perusteella, että he vastoin nimenomaisia kieltojani ovat onnistuneet saamaan minut nauramaan lukuisia kertoja. 

Kuulen tikkiompeleiden ratkeilevan liitoksistaan joka kerta kun vaikka vain käännänkin päätäni, ja hymyilemisestä en uskalla edes haaveilla niin kauan kuin kasvoni ovat kosketusarat ja poskeni turvotuksesta kipeät.

Tukahduttaakseni armottoman hihityskohtaukseni lähden viilentelemään tunteitani ulkoilmaan. Reipas -27 asteen pakkaskeli rauhoittaa mielen ja hyytää sekä sormet että kameran. Jokusen ruudun ehdin silti kotikadultamme räpsiä.

 

Elämäni ilmapallona, osa 3

PÄIVÄ 3 (TO 20.12.2012) "Dagen efter"

Päivän havainnot:
- "Oho, en saa suuta kiinni."
- "Ai niin, en saa suuta auki."
- "Mieletön jano."
- "Järjetön nälkä."

- "Uni ei tuu."
- "TYLSÄÄÄÄÄ...."

 Elämäni on käymässä järjettömän tylsäksi. Olen pelannut tablet-pc:lläni satatuhatta kierrosta Pasianssia ja lukenut kaikkien tietämäni blogien uusimmat päivitykset läpi jo useampaan kertaan.

Osaston aamiaiskierroksella minulle tarjoillaan syötävää ensimmäistä kertaa tiistain jälkeen. Nokkamuki täynnä mehukeittoa on maailman yksinkertaisesti siistein (siis kuvaannollisesti - ei kirjaimellisesti) juttu juuri tällä hetkellä.
Myös neljän viljan velli maistuu taivaallisen hyvältä ja ravitsevalta (vaikka ensiksi poltankin suuni liian kuumaan velliin (ja vaikka vellistä vielä senkin jälkeen valuu suurin osa poskilleni ja vaatteilleni)).

Koska ylä- ja alahampaani on sidottu kiinni toisiinsa, en pysty raottamaan suutani kuin muutaman millin verran. Pienempi särkylääketabletti mahtuu raosta sisään (kunhan voimaa käyttää tarpeeksi), mutta isompi ei. Koska minun on tarkoitus kotiutua sairaalasta seuraavana päivänä, minun pitäisi päästä tippaletkusta ja kanyylista eroon tänään. Koska oloni on joka tapauksessa ihan hyvä, päätän jättää puolet aamun lääkeannoksesta ottamatta ja pärjätä sillä pienemmällä tabletilla, jonka sain kohtuullisella vaivannäöllä tungettua suuhuni.

Aamun lääkärintarkastuksessa tapaan kirurgini sekä hänen neljä kätyriään. Kaikki viisi seisovat ympärilläni ja ihan selvästi kiihkonsekaisen innostuksen vallassa ihmettelevät ikeniini porattuja skeletaaliankkureita. Vaikka en kyseisistä ankkureista juuri mitään tiedäkään, huomaan niiden tekevän suuren vaikutuksen yleisööni.

Kirurgin kommentin mukaan vaikutan "tosi reippaalta", kun pysyn ihan itse pystyssä ja jaksan vielä vitsailla sairaalahenkilökunnan kanssa. Oman kommenttini ja tuonhetkisten tuntemuksieni mukaan tosin vaikutin korkeintaan tosi känniseltä Bambilta tosi liukkaalla jäällä - sen verran haparoivia olivat nuo ensiaskeleeni sairaalasängystä käytävän toiselle puolelle tutkimushuoneeseeen. 

Kasvojeni turvotuksen määrää (joka on siis valtaisa) kirurgi kommentoi väitteellä: "Eihän toi oo ees paha!" ja jatkoheitolla: "Tai siis on toi varmaan susta paha, mut ei toi niin paha oo, mitä odotin..."

Kerron lääkärille, etten pystynyt nielemään toista särkylääketablettiani sen jättimäisen koon vuoksi ja vakuuttelen heti perään, että pärjään kyllä aivan mainiosti ilmankin. Tästä riemastuneena lääkärini lähes hyppää ilmaan ja tiedustelee minulta, haluaisinko saada kotiutumispaperit jo tänään, vai olla osastolla suunnitellusti perjantaihin asti.

Pari tuntia myöhemmin poistun osastolta kotiutumispaperit mukanani - vuorokauden verran etuajassa. Ennen kotiinlähtöä käyn vielä otattamassa itsestäni kontrolliröntgenet, ja sen jälkeen olen teoriassa vapaa kulkemaan. (Teoriassa siksi, että toiminnalliset mahdollisuuteni ovat edelleen kovin vähäiset, koska en voi esimerkiksi puhua, liikkua, ulkoilla, syödä tai saunoa vielä pitkään aikaan. Ja Pasianssin pelaamisen kannalta ei ole lopulta paljoakaan väliä sillä, pelaanko sitä sairaalavuoteessani vai olohuoneen sohvalla.)

Kotiin päästyäni onnistun pariinkin otteeseen polttamaan suuni nauttimalla nokkamukista liian kuumaa keittoa. Koska alahuuleni ovat kokonaan tunnottomat, enkä saa kieltä työnnettyä ulos suusta, tajuan keiton polttavuuden aina vasta siinä vaiheessa, kun soppa jo on suussani. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin tilanteeseeni varsin tyytyväinen: saan ihan päättää, mitä ja milloin syön tai en syö. Vellivaihtoehtoja on ainakin viisi tai kuusi erilaista, joten valinnanvaraa todella riittää!



Päivän aikana nautin kotonaolosta ja huikeasta itsenäisyyden tunteesta: voin mennä ihan itse vessaan tai jääkaapille ilman sairaanhoitajaa ja/tai tippatelinettä. Tämä se vasta on elämää!

Elämäni ilmapallona, osa 2

PÄIVÄ 2 (KE 19.12.2012) Leikkauspäivä

Herään kolmen tunnin unien jälkeen hoitajan tullessa huoneeseen klo 6:15.

Aamuhoitaja tuo minulle esilääkitykseksi jättikokoisen Panadol-tabletin sekä kaksi pienempää debottitablettia. Lisäksi hän tarjoaa mahdollisuutta rauhoittavan esilääkityksen (Diapam) nauttimiseen, mistä kuitenkin kieltäydyn kohteliaasti. 

Tietynlaisen tabletinnielemisen maailmanennätyksen saanen joka tapauksessa aikaan, kun nielaisen kaikki kolme tablettia vaivaisen 5 ml vesimäärän kera.

Seitsemän jälkeen minut kärrätään leikkaussaliin, missä saan poikkeuksellisesti kunnian kävellä leikkauspöydälle ihan itse. (Diapamin vaikutuksen alaisena en olisi lupaa saanut, enkä olisi siihen luultavasti edes pystynyt, mutta koska olin lähestulkoon selvinpäin, jalkojeni oletettiin kantavan muutaman metrin matkan huoneen ovelta leikkauspöydälle...) 

Leikkaussalissa on paljon valoja ja ihmisiä. Jalkani tärisevät. Mahdollisesti joko kylmästä tai jännityksestä, ja mitä todennäköisimmin näistä molemmista, johtuen. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin ylpeä lähes tyynenrauhallisesta itsestäni, kantavista jaloistani ja päätöksestäni selviytyä ilman rauhoittavia lääkkeitä.

Ennen puolta kahdeksaa tapaan anestesiahoitajan, anestesiahoitajaharjoittelijan, anestesialääkärin (eli nukkumatin), leikkaavan kirurgin sekä sairaanhoitajia. Potilastietojärjestelmä sekoilee edelleen, eikä tietojani saa auki leikkaussalin päätteiltä. Hetken kuluttua selviää, että anestesiahoitajalla on pääsy tietoihini, sillä järjestelmäpäivitys ei toistaiseksi ulotu anestesiapuolen käyttäjiin (...ei, vaikka sen pitäisi). Yritän kovasti olla miettimättä, mitä tietokoneyhteydelle ja potilastiedoilleni tapahtuu, jos päivitys astuu voimaan kesken leikkauksen.

Kanyylin paikoilleen asentamisen jälkeen nukkumatti antaa ennakkovaroituksensa ja pumppaa suoneeni puuduttavia lääkkeitä sekä antibiootteja. Päätän varmuuden vuoksi sulkea silmät jo nyt, jotta välttyisin inhottavilta näköharhoilta ja kuvittelemiltani pyörtymisefekteiltä. Tämän jälkeen ehdin (muistaakseni) ajatella vielä neljä ajatusta ennen nukutuslääkkeen saamista; neljännen ajatuksen kohdalla taisin ehtiä ehkä enintään puoleen väliin. 

- -

Ensimmäinen muistikuvani heräämöstä on se, kun saan vaivoin räpyteltyäni oikean silmäni auki ja ympäröivän maiseman nähtyäni tajuan heti olevani heräämössä. Ehdin juuri ja juuri nostaa käteni ikään kuin elossaolemisen, tai ehkä jonkinlaisen tervehdyksen merkiksi, ennen kuin nukahdan uudestaan.

Hetken (tai mistä minä tiedän - aikaa on voinut kulua heräämisteni välillä kauemminkin) kuluttua herään ja avaan molemmat silmäni. Yritän tunnustella vointiani, mutta en saa itsestäni irti juuri mitään. Pääosin minusta ei siis tunnu oikein miltään: ei erityisen pahalta, mutta ei toisaalta hyvältäkään.

Jotenkin etäisesti kuitenkin tajuan nostaneeni käteni ylös kuin puheenvuoroa pyytääkseni.

Pikaisen tilanneanalyysin perusteella päädynkin johtopäätökseen, jonka mukaisesti vasempaan poskeeni saattaa sittenkin sattua, ja aivokeskukseni on tämän vuoksi välittänyt oikean käteni lihaksistolle viestin, jonka mukaisesti minun tulee viitata voidakseni kiinnittää hoitajien huomion itseeni. Joku hoitajista tulee juuri silloin tiedustelemaan vointiani, ja vastaan hänelle lyhyen ytimekkäästi osoittamalla vasenta poskeani. 

Melko pian (tai siltä se tuntui...) heräämiseni jälkeen minut päätetään siirtää osastolle toipumaan. Matkan aikana ehdin hetken iloita eloonjäämisestäni ja tulevista talvitennareistani (...lupasin itselleni selviytymislahjaksi uudet kengät), kunnes huomaan jotain vielä hauskempaa: nostan kättäni ja huomaan sen olevan aivan kuivuneen veren peitossa. Tuossa tilassa ja tilanteessa luultavasti mikään ei olisi voinut huvittaa minua enempää, ja tästä löydöksestäni riemastuneena naurankin asiaa ääneen itsekseni koko matkan heräämöstä osastolle.
Ohikulkijat katsovat minua ehkä hieman säälien: paksuposkinen hullu hihityskohtauksen kourissa toinen käsi veressä ja koko pää kääreissä.

Hilpeää hekotustani vierestä seurannut sairaanhoitaja saa hetken kuluttua todistaa vierestä, kun loistofiilikseni yllättäen romahtaa, ja muutun muutamissa sekunneissa sekopäisestä supersankarista säälittävän surkeaksi sairaanhoidettavaksi. Heti osastolle päästyämme hoitaja asentaa happiviikset kasvoilleni, ja oloni koheneekin hetkiseksi.

Tajuntani kirkastuessa vähitellen havahdun huomaamaan, että minulla on pienen pakastimellisen verran jääpusseja poskillani. Muutaman minuutin kuluttua tämän terävän havainnon tekemisestä voin jälleen pahoin, ja hetkeä myöhemmin myös materialisoin pahoinvointini kaarimaljaan.

Saan päivän ja yön aikana suonensisäisesti ainakin neljää erilaista liuosta ja lääkeainetta, joiden tarkoituksena on vähentää kipua, laskea turvotusta, ehkäistä pahoinvointia ja huolehtia elimistöni neste-suola-tasapainosta. Hyvän ja toimivan lääkityksen ansioista oloni on ajoittain jopa erinomainen.

Day 2: Kylmäpussiposket

Päivän aikana saan kuulla mm. olleeni nukutettunakin niin levoton, että päähäni oli jouduttu virittelemään useampi leikkausmyssy päällekkäin, jotta niistä saatin edes osa pysymään niille tarkoitetulla paikalla.

Lisäksi saan kuulla, että minut on intuboitu nenän kautta. (Hyvä. Tämä selittää monia asioita.) Vaikka tämän kuuleminen herättääkin minussa sata ja yksi uutta kysymystä, en kysy niistä ainoatakaan ääneen. (Ensiksikään koska minulla ei ole lupaa puhua heti leikkauksen jälkeen, ja toisekseen koska en kurkkukivun vuoksi luultavasti edes pystyisi puhumaan, vaikka päättäisinkin yrittää.)

Myöhemmin myös mystinen kurkkukipu saa selityksensä: hengityskoneeseen kytkettynä olemisella kuulemma nyt vain on sellainen vaikutus. Lisäksi kaulani on henkitorven kohdalta kosketusarka ja kauniin mustelmainen (vaikka en sitä itse vielä tuolloin tiedäkään).

Loppupäivä kuluu osaltani enimmäkseen nukkuessa. Hoitajat tulevat herättämään minut tunnin välein, jolloin jaksan valvoa aina noin varttitunnin kerrallaan. Kaiken muun ajan vietän käytännössä kokonaan unessa.

Elämäni ilmapallona, osa 1

Viimeksi kuluneen viikon aikana elämäni on saanut aivan uusia ulottuvuuksia. Oikomishoitooni liittyvä leukaluun siirtoleikkaus tehtiin viime keskiviikkona ja kolmipäiväisen sairaalajakson jälkeen pääsin kotiin toipumaan leikkauksesta.

Tarkempi kuvaus viikon tapahtumista seuraa jäljempänä - ensimmäinen osa siis ihan tässä ohessa, ja jatko-osat myöhemmin julkaistavissa postauksissa. Luvassa on tuskastuttavan yksityiskohtainen kuvaus sairaalajaksoni eri vaiheista, leikkauksen jälkeisestä kotiutumisesta sekä toipumisprosessista.

En kirjoita näitä asioita muistiin siksi, että haluaisin välttämättä elää nämä poskettoman tylsät ja turvotuksen/säryn/särkylääkepöhnäntäyteiset päivät mielessäni uudestaan tai muistella toipilasaikaani myöhemmin blogimerkintöjäni lueskellen. Merkittävin motiivi näiden tapahtumien muistiinkirjaamiselle on yksinkertaisesti se, että minulta on kielletty sekä puhuminen että liikkuminen ensimmäisen toipilasviikkoni ajaksi, enkä näin ollen ole voinut käyttää aikaani suurinpiirtein mihinkään muuhun, kuin nukkumiseen, lukemiseen ja näiden hyödyttömien muistiinpanojen tekemiseen. Yltiösosiaalisen luonteeni ja loppumattoman aktiviteettientarpeeni vuoksi puhumatta ja liikkumatta pysyminen on minulle hyvin vaikeaa.

Tekstit on kirjoitettu päiväkirjamuotoisesti (paitsi että ne ovat preesensissä toisin kuin päiväkirjatekstit yleensä eivät) ja niissä esitetyt tapahtumat saattavat perustua joko olemassaolevaan tai itse keksimääni todellisuuteen. Mitä todennäköisimmin seassa on aineksia niin lääkehuurujen tähdittämän mielikuvitukseni luomista fiktiivissävytteisistä tapahtumista kuin todellisuuspohjaisistakin sattumuksista, joita olen viimeksi kuluneen viikon aikana kohdannut.

PÄIVÄ 1 (TI 18.12.2012) Kontrollikäynti ja osastolle kirjautuminen

Käyn aamupäivällä suu- ja leukakirurgian polikninikalla sovitussa kontrollissa.

Vastaanotolla hoitava hammaslääkäri kertoo aamupäivän ohjelmasta sekä tulevasta leikkauksesta. Tarvittavien tutkimusten jälkeen suuhuni asetetaan erinäisiä leikkaukseen liittyviä kojeita, sekä koukut, joihin tullaan leikkauksen jälkeen kiinnittämään kuminauhat, joilla ylä- ja alahampaani sidotaan yhteen.

Aamupäivän aikana tapaan myös leikkaavan kirurgin, joka kyselee yleisterveydestäni ja lääkeaineallergioistani. Sairaalan tietojenkäsittelyjärjestelmän päivityksen vuoksi koko sähköinen potilastietosysteemi on seonnut, ja kaikkien suu- ja leukakirurgian poliklinikan potilaiden tiedot ovat siksi toistaiseksi tavoittamattomissa. Toisin sanoen poliklinikan tai osastonkaan henkilökunnalla ei ole käytettävissään mitään ennakkotietoja minusta. Myöskään verikokeideni tuloksia, kallostani otettuja röntgenkuvia tai muita hoitotietojani ei pystytä päivän aikana katsomaan tai muokkaamaan.

Poliklinikkakäyntini ehdoton huippuhetki koetaan, kun kirurgi ensin mainitsee jotain jostakin ankkureista (joista en tiedä, enkä edes halua tietää enempää), minkä jälkeen hammaslääkärini puolihuolimattomasti heittää ilmoille minulle suunnatun kommentin: "Älä sitte säikähdä, jos sulla herätessä on sellaset ruuvit porattuna ikeniin."

Omaksi yllätyksekseni reagoin tilanteeseen harvinaisen kypsästi ja rauhallisesti.

Vastaan näin: 

"Joo en."

Tämän jälkeen väläytän vielä sädehtivän hymyn hämätäkseni kuulijoitani coolin itsevarmalla suhtautumisellani.

Käyntikerran päätteeksi sairaanhoitaja ohjeistaa minua osastohoitoon liittyvissä asioissa ja tunnustelee jännitykseni astetta esittämällä kysymyksiä koskien mahdollisia pelkojani.

Lisäksi sairaanhoitaja muistuttaa minua leikkauksen jälkeisistä ruokarajoitteista: kahden ensimmäisen viikon ajan leuat on toipumisen edistämiseksi pidettävä yhteensidottuina ja tämän vuoksi kaiken ravinnon tulee olla nestemäistä ja nautittavissa pillillä. Tikkien poistamisen jälkeen ruokavaliota voi laajentaa jo hieman kiinteämpiinkin ravinneaineisiin, esimerkiksi lusikalla syötäviin soseruokiin. Ruokailuiden ohjenuorana tulee kuitenkin seuraavienkin toipilasviikkojen ajan olla logiikka, jonka mukaisesti ravinto tulee kyetä "purematta nielemään". Ruisleivälle, hapankorpuille, kurkulle ja monelle muullekin lempiherkulleni saan kuitenkin heittää väliaikaiset hyvästit ainakin pariksi kuukaudeksi.

Viimeinen sairaanhoitajalta saamani ohje on, että iltapäivän aikana "kannattaa herkutella", koska leikkauksen jälkeisinä viikkoina joudun elämään hyvin niukalla ravinnolla.

Aion noudattaa saamaani ohjetta parhaan kykyni mukaan.

Illan aikana hoidan (sivutoimisesti herkuttelun lomassa) kuntoon viimeisetkin joululahjapaketoinnit ja sairaalakassitarkastukset. Saamani ohjeistuksen mukaan muistan myös poistaa kaikki korut (paitsi että mulla ei edes ollut mitään muita koruja kuin korvakorut - jotka tietysti unohdin poistaa, mistä minua ystävällisesti muistutettiin osastolla...), meikit (joita minulla ei tiistaina edes ollut, mutta joiden mahdolliset rippeet silti "poistin" käymällä suihkussa) ja kynsilakat (joita kynsissäni ei ole viime syyskuun jälkeen ollut) ennen kotoa lähtemistä. 

Lopuksi päätän vielä kuvata pärstäni ihan vain siitä ilosta, että minulla on uusi kamera voisin sitten leikkauksen jälkeen vertailla kasvojeni muuttuneita muotoja ensin turvotusvaiheessa (elämäni ilmapallona, jee!) ja varsinkin turvotuksen laskettua (eli oletettavasti joskus juhannuksen tienoilla).

  

DAY 1: Eka nauratti...

DAY 1: ...ja sitte ei enää.

Tarkastuslistaani läpi käydessäni pohdin vielä, pitäisikö viikset ja parta nyt kuitenkin ajaa pois (kun kerran ohjeissa lukee niin). Kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti päädyn kuitenkin tällä kertaa uhmaamaan kohtaloa (ja osastonhoitajia) - päätän, että viikset saavat jäädä.

Koska matkaa kotoani sairaalalle ei ole kuin pari hassua kilometriä, päätän taittaa matkan kävellen. Sairaalalle päästyäni ehdin vielä hyvän tovin etsiä itselleni soveltuvaa sisäänkäyntiä (lähes kaikki ovet olivat lukossa), ilmoittautua ensiapuun (en tiedä itsekään miksi), jonottaa tovin päivystysjonossa (turhaan) ja eksyä keskussairaalan pimeille käytäville (kahdesti).

Leikkausta edeltävänä iltana kirjaudun keskussairaalan osastolle 14 juuri ennen kello yhdeksää. Saan ylleni rumat käytännölliset sairaalavaatteet ja käyttööni ihan oman huoneen hienolla maisemanäköalalla.

Illalla uni ei meinaa tulla, ja sairaalasängyssä pyöriessäni ehdinkin ajatella tulevaa leikkausta ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Aiemmin en ole juurikaan jännittänyt leikkausta (...mitä nyt vähän sitä verensiirron mahdollisuutta ja epärealistista pelkoa nukutusaineiden tehoamattomuudesta), koska en ole ehtinyt tai halunnut ajatella koko asiaa. Nyt aikaa ja ehtimistä tuntuu kerrankin olevan vähän liiankin kanssa, ja epätoivoisten nukahtamisyrityksieni lomassa ehdinkin melkein lietsoa itseni itkunsekaiseen paniikkitilaan ennen kuin joskus aamuyön tunteina viimein nukahdan.

Trampoliini ♥

Tanssiaisvalmisteluja

Perussettiä nää tanssiaisillan valmistelut...tai siis -askartelut. "Joo joo, ne hiukset ehtii sit myöhemminki..."