♥

FAQ

"Miten kirjotetaan feötreid?"
"Mikä on Kalevala?"
"Miten voi ansaita toisen luottamuksen?"
"Millon koulu loppuu?"
"Onko nyt talvi?"
"Miks mun pitää elää?"
"Miten tehdään liimaa?"
"Miks härällä on nenärengas?"
"Osaatsä espanjaa?"
"Missä on saksia?"
"Alkoks nyt joululoma?"
"Onks Frozen kuvattu Ranskassa?"
"Voiks jonkun sukunimi olla Back?"
"Paljo on sata kertaa sata kertaa sata kertaa sata?"

Voi olla ilman otsikkoakin

Niin on käynyt, että olen ja katselen.
Ilmassa yläpuolellani lentää räpyttelee valkoinen perhonen,
siivillä, jotka kuuluvat vain sille
ja käsieni ylitse liikkuu varjo,
ei muu, ei mikä tahansa, vaan juuri sen oma.
Tuollaisen näkymän edessä katoaa varmuuteni
siitä, että se mikä on tärkeää
on tärkeämpää kuin se mikä ei ole.

Wisłava Szymborskan runosta "Voi olla ilman otsikkoakin", suom. Martti Puukko

Ready to

Lomalla viimeinkin

Syysloma 2018:

Ajattelin etukäteen, etten tee koko viikolla mitään tuottavaa tai muutenkaan järkevää. Ostin kuitenkin loman alkamisen kunniaksi avoimen yliopiston kautta opinto-oikeuden erityispedagogiikan perusopintoihin.

No, siitä opintokokonaisuudesta on nyt kasassa 20/25 op*, ja alan muutenki olla aika viittä vaille valmis palaamaan takaisin arkeen.

*Ja se yksi kurssi sieltä puuttuu oikeastaan vain sen takia, että niillä on siellä avoimessa yliopistossa, kuvitelkaa, tenttimiseen joku aikataulu, jonka mukaan ensimmäinen** mahdollisuus osallistua tenttiin on vasta 8.11.

**Tarvinnen kyllä useamman kuin yhden yrityksen päästäkseni siitä tentistä myös läpi. Enhän mä enää edes tiedä, kirjoitetaanko ne tenttivastaukset edelleen kynällä paperille vai sanellaanko jollekin tentaattorirobotille VR-lasit silmillä, EEG-anturit poskilla ja joku e-kirja kainalossa samalla virtuaaliympyrää taikakengät jalassa tenttisalissa tampaten.

#whatever

Uuet alut

Uusissa aluissa, ja jonkin aloittamisessa, niissä on järkeä.

Uuden lukuvuoden alku on aina ollut mulle tärkeä. Ja uuden treenikauden.

Tärkeää on ollut kaikki muukin niihin liittyvä uusi: uudet vihot, uudet kirjat, uusi reppu, uusi penaali. Uudet oppiaineet, uusi opettaja tai uudet luokkakaverit, uusi luokkahuone, uusi koulu. Uudet joukkueet, uudet musiikit, uudet koreografiat, uudet treeniajat, uudet kausisuunnitelmat, uudet valmentajat. Uusi lukujärjestys. Uusi rytmi. 

Jotain niissä on edelleen. 

Jotain valtavan vetovoimaista ja ainutkertaista. 

Jotain mitä en osaa sanoittaa, mutta jonka olemassaoloa en silti ole koskaan hetkeäkään epäillyt.

U u d e t  a l u t .

Lukuvuoden (tai treenikauden) voi aloittaa vain kerran vuodessa (tai periaatteessa kaksi, mutta kesän jälkeinen aloitus on aina uusi alku ja joulun jälkeinen vain...välialku), eikä alun jälkeen tule enää toista alkua sille samalle lukuvuodelle tai treenikaudelle. Uusia viikkoja, jaksoja, kuukausia ja muita välialoituksia tulee kyllä, mutta sellaista yhtä, isoa, merkittävää uutta alkua ei tulee toista kertaa.

Jotenki niihin vaan kiteytyy niin paljon kaikkea: 

Tunteita laidasta laitaan ja tietoisuutta. 

Tietoisuutta vaikka siitä, että ei yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta tietää että jotain tapahtuu. Tietoisuutta siitä, että tämä kaikki menee tosi nopeasti ohi ja ihan pian tulee aika, kun uutta alkua ei osaa enää edes ajatella mitenkään erillisenä omasta arjesta. 

Uusista aluista tulee arkea.

Ja siksi niistä pitää nauttia ennen kuin ne lakkaavat olemasta jotain uutta ja ihmeellistä ja muuttuvat tavallisiksi asioiksi tavallisessa arjessa. 

1.8.18

Bring it on 2018-2019!

  

Aluu parkeen

Oheiset kuvaukset perustuvat tositapahtumiin:

1. Kävelen ulos kotiovestani.

Painan ensin oven kiinni takanani ja tarkastan vasta sitten otinko avaimet mukaan.
En ottanut. Hyvä.

Näin ei käy koskaan.
Näin ei pitäisi käydä koskaan.

Näin on käynyt tänä kesänä kaksi kertaa.
(Vai: "Näin on käynyt tähän mennessä tänä kesänä kaksi kertaa...")

Kaksi kertaa viikon sisällä.
Hyvä.



2. Luen kirjaa.

Tekstissä mainitaan pariin kertaan Chanel No. 5, ja lukiessani tajuan, etten oikeasti tiedä mikä tuoksu se on. Päätän korjata tilanteen pikimmiten ja päädyn googlettamaan kyseistä tuoksua.

Sehän auttoi.
Oikein hyvä!



3. Ekan treenipäivän aamuna lähetän valmentajaparilleni viestin:
"Muista sit et tänään on lenkki!" 

Ekan treenipäivän aamuna lähetän valmennettavilleni viestin:
"Muistakaa sit et tänään on lenkki!" 

Pari tuntia myöhemmin pyöräilen hallille ja tajuan puolessa välissä matkaa lähteneeni kotoa palkain varpain pelkissä varvassandaaleissa. Ilman lenkkareita.

Hyvä.

Että sellainen lomanaloitus kaudenaloitus sitten tänä vuonna.

Kesä ja loma on mun pään pehmittäny. 
Ja tehny muutenki hyvää. 

Onnellisuus,
rauha,
tyyneys,
rentous,
helppous.

(Nämä viisi sain.)

Ongelmanratkaisukyky,
järjestelmällisyys,
toimeen tarttuminen,
ripeys
aikaansaapuus.

(Nämä viisi kadotin.)

En tiedä yhtään onko mahdollista saada pidettyä kaikkia kymmentä vai sulkeeko osa näistä kadonneista väistämättä pois jonkin hiljattain löytyneistä. Ja jos ei kerran ole mahdollista saada niitä kaikkia, niin mitkä viisi noista olisi ne, joita kaikkein eniten tarvitsisin...

Sen kuitenkin tiedän, että huomisesta alkaen tulen tarvitsemaan muitakin kuin näitä...kesäaivoja. Ne on kivat ja kätevät ja mahdollistaa palautumisen. Juu. Mutta ei.

Niillä ei kykene suoriutumaan yhdestäkään tehtävästä, joka haastavuustasoltaan ylittää syömisen / nukkumisen / kirjan lukemisen / ristisanatehtävien ratkomisen. (Aina ei riitä kapasiteetti toki niihinkään. Mutta vielä vähemmän mihinkään yhtään korkeamman tason kognitiivisiin toimintoihin...)

Voiko olla, että ajattelu- ja muistitoiminnot palautuisivat hiljalleen arjen jo alettua? Vai voiko olla että arki ei ala ennen kuin aivotoiminta palautuu kesäasetuksilta yhtään...normaalimmaksi?

Riittäisiköhän, jos nyt ihan alkajaisiksi yrittäisin vaikka opiskella viikonpäivät ja katsoa kelloa (tai peiliin) useammin kuin viikottain? Haittaako mitään, jos en ihan joka viikko kuukausi ehdi / muista / jaksa imuroida? Mitäs sit jos mun vuorokausirytmi on ihan sekaisin vielä ekalla kouluviikolla? Vieläköhän sen voisi pistää jet lagin piikkiin? Jos koko kesän to do -lista on edelleen aloittamatta, mutta mieli on levollinen ja olo onnekas? Nii haittaakse?

Mökkilaiffii

Matkalla mökille:

N: Missä me jäähään pois?
M: Vissiin se on joku Haukilahti TH...
N: "Vissiin" vai "on"?
M: Vissiin on.
N: Siis VISSIIN vai ON?
M: No on se! Kai...
N: ...


(Oli se. Tai siis ei se ollu SE.

Mutta siinä me kai jäätiin pois. 

Tai sitten ei...)

Ei oo vissiin aina ihan niin justiinsa.

Muistaisinpa sen aina arjessakin. 

NN

Onnea on ihmiset mun ympärillä.

Ennen kaikkea ihmiset, 

jotka tosiaan tuntee mut, 

mutta ja 

silti vaan on siinä.

Viikosta ja vuodesta toiseen ja kolmanteentoista. 

Aina uudestaan ja uudestaan 

ja vielä 

ja taas

ja sittenki vielä.

365 päivää vuodessa.

Vaikken todellakaan koskaan 

ja vaikka joskus niin kovin.
Vaikka oon välillä kaikkea 

ja vaikken aina oo ihan.

8°25′S, 115°14′E

Himaa ripoen

Yhdeksän vuotta sitten (päivälleen yhdeksän vuotta sitten!) osallistuin Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen soveltuvuuskokeeseen.

Muistan päivästä X:n käytävät, Marimekon paidan, jännityksen ja haastattelijoideni hymyt. Muistan ATAT-testin, haparoivan itsevarmuuteni ja (silloin vielä tulevan) graduohjaajani neuvot.

Muistan senkin, etten päässyt sisään tosiaankaan suorilta tai minään läpihuutojuttuna muutenkaan vaan vasta viidenneltä varasijalta parin päivän tuskaisen odottelemisen jälkeen. (Alunperin pääsin pääsykokeisiinkin 242.:na hakijana, vaikka vain 240:n piti päästä kakkosvaiheeseen... Pisteistäni puuttui ratkaiseva 0,05 p. Jyväskylän OKL:n vuoden 2009 alarajasta, mutta jostain käsittämättömästä syystä minut ja joku toinen samoissa pisteissä ollut hakija kuitenkin kutsuttiin soveltuvuuskokeeseen. (Ja hyvä onkin, että kutsuttiin.))

Sitä toki mietin aina välillä, että mitä väliä sillä toisaalta on, onko päässyt sisään ns. heittämällä vai laillani enemmän tietoa vähemmän rimaa hipoen... Lopputulos eli ulospääseminen kun kuitenkin ratkaisee käytännössä aina. Parhaatkaan lähtöpisteet eivät takaa erinomaista lopputulosta eikä pääsykokeissa onnistuminen lohduta työelämässä enää kymmenen vuotta myöhemmin lainkaan.

Melko tarkalleen neljä vuotta sitten minä joka tapauksessa valmistuin samasta laitoksesta kasvatustieteen maisteriksi.

En voinut enkä halunnut juhlia akateemisia saavutuksiani tai valmistumistani silloisessa elämäntilanteessani / perheeni silloisessa tilanteessa. Tulen kuitenkin olemaan ikuisesti kiitollinen siitä, että kaikki elämäni tärkeimmät ihmiset osallistuivat heinäkuussa hyvin lyhyellä varoitusajalla ja erittäin pikaisella aikataululla järjestettyihin valmistujaisjuhliini.

Juhliin jotka äitini minulle järjesti.
Juhliin jotka jäivät hänen viimeisikseen.

...

Aina opiskelujeni aloittamisesta alkaen olen tiennyt olevani omimmalla alallani. En ole epäillyt sitä hetkeäkään. Siis oikeasti hetkeäkään, oikeasti koskaan.

Tänään olen akateemisista saavutuksistani, alavalinnastani, kaksoispätevyydestäni, tutkintotodistuksistani ja kuluneista yhdeksästä vuodesta ylipäänsä aivan erityisen onnellinen ja poikkeuksellisen kiitollinen.

Kesäfeissi

Tältä näyttää henkilö, 

joka on ollut päätoimestaan kesälomalla 11 päivää

ja jonka kesälomaa on jäljellä 48 päivää

JA

joka on juuri allekirjoittanut 

sopimuksen unelmiensa työpaikkaan.

13052018

Jos oisin voinu lähettää äitille onnitteluviestin tänä aamuna ni oisin lähettäny ehkä tän.

Elämän tarkoitus on...43!

60

Äiti täyttäisi tänään kuusikymmentä vuotta.

Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin soittaa onnittelupuhelun ja vaihtaa kuulumisia.

Kertoa, että ihan hyvää kuuluu ja vähän väsyttää, mutta se kuuluu kisakaudella asiaan ja menee kyllä ohi. Ehkä elokuussa tai joskus. Mutta kuitenkin.

Kertoa että viikko sitten kilpailtu KV-kisa oli katastrofiluokituksessaan jotain kohtalaisen ja aivan kauhean väliltä, mutta että eilen tuli kultaa. Ja että täksi päiväksi täsmätilasin näiltä 10–12-vuotiailta työnantajiltani vapaapäivän, jonka onneksi myös sain (sillä olen sellaisen kuulemma ansainnut)!

Kysellä kuulumisia, tekemisiä ja menemisiä, ja sitä onko Kuopiossa lunta paljon vai vähän.

Kertoa, että ihan hyvin menee töissä ja että edelleen tiedän olevani omalla alallani.

Varmistaa vielä, että ihan oikeita päätöksiä tein silloin viime keväänä ja että nyt jaksan paljon paremmin kuin silloin ja kaikki oleminen tuntuu mielekkäämmältä tässä työssä ja työympäristössä kuin edellisessä.

Tiedustella seuraavaa matkakohdetta ja sitä onko reissu jo varattu vai vasta alustavasti suunnitteilla.

Kertoa Himoksesta ja uudesta lumilaudasta ja kausikorttirakkaudesta ja että olen oppinut laskemaan myös metsäreittejä ja vähän parkkia.

Kysyä vielä kissojen kuulumisia, kummien ja mummien vointeja, aamukahvin kanssa tarjoiltuja herkkuja, iltapäiväkahville kutsuttujen vieraiden listaa, sekä sitä, voisiko mulle jättää pari kahvikehrää pakastimeen seuraavaa Kuopion reissua odottamaan.

Toivottaa vielä mukavaa päivää ja erityisen hyvää syntymäpäivää ja pyytää välittämään terveisiä isille ja rapsutuksia kissoille.

Voi kun voisin.

Voi kun voisin.

TJ20

Tasan kaksi vuotta näiden ihan ekasta kisasta ikinä. 

Tasan 20 yötä ekaan KV-kisaan ikinä.

Välissä lukemattomia treenitunteja, kisoja ja leirejä, mitaleita, mustelmia, vaihtuvia koreografioita, hikisiä harjoituksia, onnellisia lapsia, mitattuja metrejä, senttejä ja sekunteja, reikäisiä tossuja, kokoonpanomuutoksia, kotitreenejä, bonuksia, kunniamainintoja ja matkustuskilometrejä...

Ja edelleen mä jännitän näiden jokaista kisaa samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten sitä ensimmäistä.

Stockholm

Takana kolmen päivän ex-tempore-reissu rakkaaseen länsinaapuriin – tuntuu onnelliselta ja väsyneeltä. Reissun yllätysosio onnistui yli odotusten, eivätkä yllätyksen kohteena olleet aavistaneet etukäteen mitään.

Paluumatka Tukholmasta meinasi kyllä saada hieman eeppiset mittasuhteet viime yönä, kun merellä myrskysi.

Helsinkiin saavuttaessa tilanne luonnollisesti vain parani: Vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi laiva tuli yli tunnin myöhässä satamaan ja ratikat ei tietenkään kulkeneet.

Katajanokalta keskustaan käveleminen ei vielä sinänsä oo isokaan sankariteko, mut muuttuu kyllä sellaiseksi siinä kohtaa, kun tuulen nopeus alkaa lähennellä 20 m/s ja räntää sataa poikittain, seitsenhenkisen seurueen kaikki alamittaiset karjuvat vaunuissaan, vähintään kahdella kolmesta lapsesta on kakka housussa, se kolmas uhkaa tempautua tuulen mukana merelle – ja loppujen lopuksi sitä pitää kantaa rinkan hihnoista roikottaen, jotta joskus päästäisiin perille.

Lopputulemana seurueemme selvisi vastatuulessa ja lumipyryssä noin 500 m matkan, jonka jälkeen matkustimme loppumatkan rehellisesti pummilla. Tuulen mukaan tempautuivat ainostaan vaunupeite ja vaunujen sadesuoja, jotka saatiin nekin pelastettua ratikkakiskoilta viime hetkellä. 

Lakia ja järjestystä jouduttiin rikkomaan vain parissa kohtaa, muuten meni melkein hyvin. Kaikki asianomaiset selvisivät koettelemuksesta kohtalaisen ehjin nahoin.