maanantai 26. heinäkuuta 2021

Maanantai



Kävelin aamulla ämpärin kanssa harjoituksiin Alballe, ja ajattelin mennessäni maanantaiden jatkumoa.

Kauniin talon kohdalla näin haalistuneen talitintin.
Matkalla muistin unohtaneeni aurinkorasvan.

Perillä kuvasin porrastreeniä ja perhosia, pumppasin vesi-ilmapalloihin vettä ja välissä kai myös valmensin vähän.

Kun kolme tuntia oli kulunut ja treenin piti oikeastaan jo melkein päättyä, päätimme jatkaa vesisotaa vielä hetken.

Kun treenin olisi oikeasti pitänyt päättyä, suuntaasimme kulkumme jäätelökioskille.

Kun harjoitukset sitten ehkä kaksikymmentä minuuttia myöhemmin olivat ihan oikeasti ja ehdottomasti ohi, päätimme vielä käväistä hieman kahlailemassa rantavedessä. 

Ja kun treenin ilmoitetusta päättymisajankohdasta oli kulunut tunti, seisoin edelleen samojen ihmisten ympäröimänä rantahiekassa nauramassa uimamärkine shortseineni ja paitoineni, hiukset vettä valuvina ja yhä vain ilman sitä aurinkorasvaa. 

Onko parempaa tapaa aloittaa uutta viikkoa? 
Minusta ei.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Allitteraatio, allegoria ja aikapaine

Pidän pakohuonepeleistä. 

(Pidän myös valokuvaamisesta ja vohveleista, mutta se ei nyt yllättävästi kuitenkaan liity tähän.)

Vaikka pakohuonepelikokemukseni ovatkin aina tähän asti olleet yksinomaan voitokkaan myönteisiä, tiedän myös tasan tarkkaan millainen olisi se pakohuone, josta en pääsisi tunnissa ulos. 

Ensimmäisessä tehtävässä minun pitäisi sommitella, rajata ja valokuvata tila(isuude)sta yksi (tasan yksi, vain yksi) otos, josta tapahtumahetken kaikki eri tunnelmat välittyvät katsojalle mahdollisimman hyvin.

Pelin seuraavien 34 minuutin ajan istuisin pakohuoneen nurkassa matkapuhelin kädessäni valitsemassa kuvaan sopivaa valotusta ja säätämässä rajausta enkä siksi muistaisi koko ensimmäisen tehtävän suorittamisen aikana tarkkailla pelikellossa kuluvaa aikaa.

Toisessa tehtävässä minun pitäisi luoda sen saman kuvan ympärille jonkinlainen sosiaalisen median julkaisu. 

Aikaa tekstin ideoimiseen, kirjoittamiseen, muokkaamiseen ja julkaisemiseen olisi alunperinkin ollut alle tunti, ja koska kuvan ottamiseen ja muokkaamiseen olisi kulunut kuitenkin vähintään puoli tuntia, olisi aikaa jäljellä parhaassakin tapauksessa enää ehkä vain noin 25 minuuttia. 

Aikapaineen alla alkaisivat ajatukseni kiertää kehää. Matkapuhelin kädessäni kuumenisi, ja kyyneleet kihoaisivat silmiini. Puhelimen näytölle putoilisi poskiltani hiljalleen kyyneleitä. 

Aikarajan umpeutuessa istuisin edelleen ahdistuneena lattialla pohtimassa erilaisia allitteraatioita ja allegorioita, joilla voisin julkaisun aloittaa tai joihin voisin sen päättää. Ponnisteluistani huolimatta ei paperille kuitenkaan piirtyisi paljoakaan, ja puhelimen ruudulle valmista tekstiä tulisi vieläkin vähemmän. 

Peli päättyisi. Pakohuone jäisi.

Julkaisisin postauksen kolme päivää myöhemmin. 
Ja vielä viikko senkin jälkeen miettisin ääneen että tulikohan siitä nyt varmasti hyvä.

Tuliko? 

maanantai 5. huhtikuuta 2021

2021


Vielä vuosi sitten en ollut koskaan osoittanut vähäistäkään kiinnostusta puutarhanhoitoa, kahvinjuontia tai oikein minkäänlaisten käsitöiden tekemistä kohtaan. 

Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa minulla on 
1.) yrttitarha olohuoneessa, 
2.) aamukahvi mukissa ja 
3.) puikoilla neule. 

Olisipa äiti näkemässä tämän. ❤️

tiistai 16. helmikuuta 2021

Aurinko matolla


























Arki on ihana asia. 
Oon muistaakseni aina ajatellut niin.

Joskus on vaan aikoja, kun se sama arki maistuu lähinnä maskipäänsäryltä, epäopetusstressiltä ja vallitsevalta päänleviämisvaiheelta.

Ja silloin voi tehdä valinnan valokuvata omaa arkea sekä siihen läheisesti liittyviä ilon ja valon aiheita. Voihan nimittäin olla, että eteisen raitamatolle paistaa aurinko just sen ainoan hetken päivästä kun oot kotona sen näkemässä.

perjantai 29. tammikuuta 2021

Epäopetus 2.0

VÄHÄNPÄ TIESIN viime vuoden maaliskuussa, kun luulin että etäopetukseen siirtyminen silloisten kolmasluokkalaisten kanssa oli rankkaa.

Tämän viikon kokemusten perusteella voin kertoa, että huomattavan paljon työläämpää ja ihan kaikella tapaa hankalampaa on etäopetukseen siirtyminen niin, että nykyiset toisluokkalaiset jäävät lähiopetukseen koululle samanaikaisesti kun opettajaopiskelijat siirtyvät etäyhteyksien päähän kotikeittiöihinsä ja kaikki me loput sitten yritetään sinnitellä yhtä aikaa tässä lähi- ja etä- ja länsi- ja itä- ja hyperyyberhybribimallin opetuksessa onnistumatta oikein olemaan läsnä yhtään missään.

Keskiviikkoaamusta asti olen saanut juosta selkä hiessä ympäri koulua 
leikkaamassa ja liimaamassa,
piirtämässä ja tulostamassa,
paikkaamassa ja pujottamassa, 
kysymässä ja kertomassa,
opastamassa ja ohjaamassa,
ennakoimassa ja ehdottamassa, 
etsimässä ja auttamassa, 
irrottamassa ja kiinnittämässä,
lainaamassa ja palauttamassa,
kantamassa ja kuljettamassa,
kirjoittamassa ja kopioimassa,
lukemassa ja laminoimassa,
tekemässä ja tarkastamassa,
hakemassa apua ja viemässä viestiä. 

Opettaminen on näinä päivinä jäänyt aika vähälle. Ja siitä huolimatta / juuri siksi: koskaan ennen en ole opettajana kokenut yhtä suurta riittämättömyyden tunnetta kuin tämän työviikon aikana.

Please send help! 🆘

tiistai 1. joulukuuta 2020

Viisitoistatuhatta tuntia

Viisitoistatuhatta tuntia.

Suunnilleen sen verran meidän ikäluokan joukkueille on kertynyt yhteenlaskettuja harjoitustunteja vuosien 2012 ja 2020 välillä. 

Ikäluokassamme on voimistellut noiden vuosien aikana yli 90 voimistelijaa yhteensä kuudessa joukkueessa. Vuosina 2012–2020 nämä joukkueet ovat harjoitelleet ja kilpailleet kaikkiaan kahdeksan eri B-nimen alla.

Minulla on ollut kunnia ja etuoikeus saada toimia päävalmentajana tässä -06/-07 syntyneiden voimistelijoiden ikäluokassa. Joka päivä olen saanut olla ylpeä tästä ikäluokasta, sen jokaisesta joukkueesta, jokaisesta voimistelijasta ja jokaisesta valmentajasta. 

Kuluneisiin vuosiin on sisältynyt ohjattujen ja omatoimisten harjoitusten lisäksi muun muassa lukuisia leirejä ja kisoja, yli 100 opeteltua koreografiaa sekä yli 160 tuomarien arvioimaa kilpailusuoritusta yhteensä seitsemässä eri kilpailusarjassa yhteensä kolmella eri sarjatasolla (SM, kilpa ja harraste) ja yhteensä kolmessa eri ikäsarjassa (8–10-v., 10–12-v. ja 12–14-v.)

Menestystäkin on tullut: kaikkiaan B-joukkueilla on plakkarissa 41 mitalisijoitusta (eli  yli 500 mitalia) eri kilpailutapahtumista. Eniten kokoelmiimme on kertynyt 🥇- ja 🥉-mitaleita, mutta 🥈-sijojakin on kertynyt reilut kymmenkunta. 

Mitaleita ja pistesijoituksia merkityksellisempää on kuitenkin ollut ihan tavallinen arki näiden upeiden ja erityislaatuisten urheilijoiden kanssa. Ne hetket, kun on liimattu tarroja, laitettu laastareita, lahjottu lakuilla, leikitty ja lohdutettu. Kun on innostettu ja innostuttu. On autettu ja neuvottu, korjattu ja paikattu, kannateltu ja kannustettu, itketty ja iloittu. On asetettu ja saavutettu tavoitteita, ylitetty odotuksia, yllytetty ja yllätytty. Yhdessä on unelmoitu, uskallettu, epäonnistuttu ja yritetty uudestaan. Yhdessä on myös aika monessa asiassa onnistuttu.

Vertaistukea ja kriisiapua on jaettu salin laidalla ja kisakatsomoissa, parkkipaikkapalavereissa, bussimatkoilla, illallisten äärellä, yöllisissä puheluissa, hotelliaamiaisilla, Meetissä, Zoomissa ja WhatsApp-ryhmissä. On kuunneltu ja tultu kuulluiksi. On annettu ohjeita ja otettu vastaan, on varattu ja peruttu, tilattu ja toimitettu. On etsitty kadonneita sukkia, takkeja, tossuja ja lenkkareita. On kaivattu ideoita, pyydetty neuvoja ja jaettu kokemuksia laidasta laitaan. 

Kaiken tämän mahdollistamiseen on tarvittu yli 40 valmentajaa, apuvalmentajaa, baletinopettajaa, fysioterapeuttia, joukkueenjohtajaa ja muuta aikuista, jotka ovat kaikki olleet omalla työpanoksellaan tekemässä tästä kaikesta just niin mahtavaa kuin mitä tää on ollut ja mitä tää on nyt. 

Ohjattuja harjoituskertoja on järjestetty yhteensä tuhansia, vuosittain satoja ja viikottainkin jo parisenkymmentä. Tuon määrän päälle on tulleet sitten tietysti vielä omatoimiset treenit ja kotiharjoittelu sekä oheiset ynnä omaehtoinen liikunta treenien ulkopuolisella vapaa-ajalla. Joka tapauksessa B-vanhemmat on saaneet kuljettaa, kustantaa ja kannustaa näiden vuosien aikana melko lailla, jotta tavoitteellinen harjoittelu tällä tasolla ja näin paljon sitoutumista edellyttävässä lajissa on ollut ylipäätään mahdollista. 

Merkittävässä roolissa ovat harjoittelun mahdollistamisen ja mm. harjoitusolosuhteista huolehtimisen, valmentajien kouluttamisen ja monien käytännön asioiden organisoimisen kannalta olleet tietenkin myös seuran päätoimiset työntekijät sekä etenkin valmennuspäällikön ja toiminnanjohtajan pitkäjänteinen ja tuloksekas työ JNV:ssä.

Lämpimät kiitokset siis kaikille teille, jotka teette tai olette tehneet työtä JNV:ssä näiden urheilijoiden eteen niin suurella sydämellä! Kiitos jokaiselle B-valmentajalle, -jojolle ja -vanhemmalle, kun olette olleet mahdollistamassa kaiken tämän! Kiitos myös ja ennen kaikkea jokaiselle B-voimistelijalle ahkeruudestanne, avoimuudestanne ja aktiivisuudestanne! Kiitos sitoutumisestanne ja sinnikkyydestänne! Kiitos luottamuksestanne! ❤️ 

Toivon jokaiselle teistä rohkeutta olla jatkossakin juuri sellaisia kuin olette – ja uskallusta tulla juuri sellaisiksi kuin tahdotte tulla. Toivotan jokaiselle teille ihania, ikimuistoisia ja innostavia hetkiä sekä pitkää ja menestyksekästä uraa voimistelun parissa! 

Onnellinen ja ylpeä ikäluokan päävalmentaja kiittää ja kuittaa ✔️



torstai 24. syyskuuta 2020

Niitä päiviä kun

Joskus on niitä päiviä, kun kaakaojauhe kaatuu aamukiireessä lattialle ja kaikki on hankalaa. Kun koulun käytävillä haisee märältä koiralta, opetuslapset kaivavat neniään luokassa ja koronakin leviää. Kun edellisen päivän alushousut löytyvät trikoiden sisältä reiden kohdalta joskus iltapäivällä ehkä kuusi tuntia sen jälkeen, kun on sinä päivänä pukeutunut. 

Kun herää neljältä aamulla neljänä päivänä peräkkäin ja nukahtaa uudelleen vasta noin neljä minuuttia ennen herätyskellon hälytysääntä. Kun jalat tuntuvat betoniin valetuilta ja jokainen askel valtavalta ponnistukselta. Kun kynnet ovat yksinkertaisesti liian pitkät, kengät märät ja neuletakki liian villainen. Tai kun sukkahousut hiertävät, ruoka ei maistu, on nälkä ja väsyttää. 

Kun kaikki on oikeastaan aika hyvin, mutta olo on silti koko päivän aivan huomattavan kurja. Kun kurkku on melkein karhea, kengissä kiviä, silmiä kutittaa ja maha kurnii nälästä jo ennen kymmentä aamulla*. Kun tajuaa sen, ettei palaverissa keskittymisestä, tietokoneella kirjoittamisesta tai oikein mistään muustakaan tule yhtään mitään tänäänkään. Kun aamupala löytyy mikrosta illalla, kaikki on vaikeaa ja tekisi mieli lähinnä luovuttaa. 

Niitä päiviä, kun. 

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Tärkeää elämässä

TÄRKEÄÄ ELÄMÄSSÄ

Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo.
Minkä teetkin, tee se takapuoli savuten.
Syöksy siihen suorin vartaloin kahdella kierteellä
koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi.  

Ja jos kaadut, nouse ylös.
Pane heftaa polveen ja etene taas.
Jos kaadut aina vain, ajattele, että
kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä,
niin suoraan mahalleen 
ja näköalapaikalle.

Sillä autuaita ovat ne, 
jotka osaavat nauraa
itselleen, 
koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.

Aino Suhola

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Kolme



Kolmatta luokkaa on jäljellä kolme päivää, 
ja mua itkettää pelkkä ajatuskin lauantain todistustenjaosta. 

Tiedän jo nyt, miten hirveän paljon 
tulen kaipaamaan tätä kaikkea myöhemmin: 
voikukkaseppeleitä, nappisilmiä ja voinappeja, 
metsäkoulua, koronakevättä 
ja näitä kahta viikkoa lähiopetuksessa. ❤️

torstai 7. toukokuuta 2020

Karhujärven laavu





Koko kevään paras päivä voi olla nyt.

Sen tajuaminen on toisaalta mahtavaa ja toisaalta haikeaa. 


torstai 16. huhtikuuta 2020

Koronapäiväkirjat 2

Päivän TOP3:

1. Työpäiväni alkoi sillä, että keskustelin luokkani opetusharjoittelijoiden kanssa YL-kokeen sujumisesta ja oppilaideni osaamisen tasosta. Jaoin opiskelijoiden WA-ryhmään kuvakaappauksina tilastoja siitä, miten mikäkin tehtävä oli oppilailta sujunut. Veden eri olomuotojen nimeämistä havainnoillistin kirjoittamalla pitkän kappaleen tekstiä "molomuodon muutoksista".

Ois vissiin kannattanut lukea ne viestit ennen lähettämistä.


2. Puolilta päätin käväistä pienellä kävelylenkillä ihan vaan pikaisesti ennen iltapäivän videopalaverimaratonia. Otin työpuhelimen mukaan ja jätin omani kotiin. Ylistön sillalla seistessäni sitten katsoin kelloa ja tajusin, että munhan pitäis olla JUST NYT kotona, jotta seuramme toiminnanjohtaja voi hakea multa Kilpisen koulun avaimet.

Soitin sitten styöpuhelimestani seuramme valmennuspäällikölle eli sille ainoalle ihmiselle, jonka numeron muistin ulkoa, ja jolle nolona sönkkäsin tilanteen – ja jolta sain TJ:n numeron, jolle hetken kuluttua selitin tilanteen taas.

Että... Ois vissiin kannattanut lukea ne aikatauluviestit ihan ajatuksen kanssa läpi ennen minnekään lähtemistä.

3. Kahteen mennessä olin osallistunut jo neljään videopalaveriin (seitsemästä) ja päivän viides palsu oli juuri alkamassa. Minuutti ennen palaverin alkamista etsin työsähköpostini 236 lukemattoman viestin joukosta kuumeisesti SITÄ OIKEAA (mikä aihe / millainen ohjelma / kuka kutsuu / missä linkki?) ja lopulta löysinkin sen. Liityttyäni videopuheluun totesin epähuomiossa poistaneeni koko saapuneiden sähköpostien kansioni.

Ois vissiin kannattanut lukea ne viestit ihan ajatuksen kanssa läpi eikä merkata lukemattomiksi ja toivoa että joskus myöhemmin olisi muka paremmin aikaa perehtyä niiden keskeisiin sisältöalueisiin.

Tähän mennessä tänään olen näiden em. sattumusten lisäksi myös varannut pyykkituvan ja unohtanut mennä varaamalleni vuorolle, sitten siirtänyt vuoroa ja myöhästynyt varatulta pyykkivuorolta 55 minuutilla, sekoillut sanoissani, luullut Jaanaa Jaakoksi ja kaatanut purkillisen kaakaojauhetta lattialle.

Ainakin.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Koronapäiväkirjat 1

Koronan tuoma poikkeustila on aiheuttanut poikkeuksia myös ikuisessa poikkeustilassa elävän arkeen, mutta tuonut mukanaan paljon myönteistäkin.

Viimeksi kuluneiden viikkojen aikana olen pitänyt itsestäni huolta mm. syömällä aiempaa terveellisemmin, harrastamalla liikuntaa (en aiempaa enemmän vaan ylipäätään!) ja ulkoilemalla päivittäin.

Olen nukkunut kymmenen tunnin yöunia (ja silmäpussini ovat siksi kadonneet), herännyt uuteen päivään pääosin hymyillen, ja nauttinut kiireettömistä aamuista sekä poikkeuspäivien rytmistä.

Olen kuunnellut äänikirjoja ensimmäistä kertaa elämässäni, ja tehnyt pitkiä kävelylenkkejä Michelle Obaman sekä Torey Haydenin kanssa. Olen lukenut myös tavallisia kirjoja, e-kirjoja, sarjakuvia, aikakauslehtiä, ruokaohjeita, blogeja, muistilistoja, kalentereita, keskustelupalstoja ja oikeastaan ihan mitä vaan.

Olen kokannut kaikenlaista ja leiponut kotona, mutta myös tilannut ruokaa kotiovelle ja ylipäätään nauttinut aika luvattoman usein jonkun toisen tekemistä ruoista, kakuista, kekseistä, pullista ja piirakoista.

Olen viettänyt vapaita viikonloppuja, osallistunut peli-iltoihin perjantaisin, opiskellut latinaa, katsonut leffoja, kuunnellut musiikkia ja tanssinut keittiössä. Olen valvonut myöhään, mennyt aikaisin nukkumaan, retkeillyt ja pyöräillyt, nauranut ja itkenyt.

Olen oppinut paljon uutta (itsestäni ja ympäröivästä maailmasta, mutta myös), esimerkiksi opettamaan etänä, soittamaan Leonard Cohenia ukulelella, neulomaan villasukkia ja kääntämään letun heittämällä.

Kaikkein eniten näinä viikkoina on arjessani kuitenkin lisääntynyt aika. On ollut aikaa olla, ja on ollut aikaa vain olla. On ollut aikaa olla yksin, yhdessä, ilman ja kanssa, kera, seurassa, sohvalla ja sylissä. Ja kaikki tämä on ollut yksiselitteisesti vain ihan tosi mielettömän i h a n a a .

Kaiken kaikkiaan olen nauttinut oikein monin tavoin tästä kiireettömästä arjesta, etäopetusajasta ja uudesta normaalista. Kaiketi tällainen downshiftaus vastoin kaikkia odotuksia onnistuu siis minultakin, kunhan kannustimena toimii maailmanlaajuinen pandemia ja pakotteet ovat optimaalisesti kohdillaan.

perjantai 24. tammikuuta 2020

2020

Kaksituhattakaksikymmentä.
Kaksituhattakaksikymmentä.

Huh.




Minulla on ollut tämä blogi nyt kymmenen vuotta.

Vanhojen tekstieni lukeminen ja jopa niiden otsikoiden silmäily aiheuttaa minussa välittömästi monenmoisia tunnereaktioita; pääosin suurenmoista häpeäntunnetta. En kuitenkaan raaski kaikkia vanhoja merkintöjäni poistaakaan, joten ainakin toistaiseksi olen päättänyt yksinkertaisesti ummistaa silmäni kymmenen vuoden takaiselta minulta ja mukaoivaltavilta teksteiltäni vuosikymmenen takaa.

Minulla on ollut tämä blogi nyt kymmenen vuotta.
Minulla on ollut tämä blogi nyt kymmenen vuotta.

Huhhuh.

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

TOP20

TOP20-lista niistä pienistä asioista, joista tulen aina tosi onnelliseksi:
  1. Kiireettömät aamut, joina ehdin katsoa jouluelokuvia ja itkeä rauhassa
  2. Erityisen onnistuneet valokuvat (joskus yksikin tosi tosi hyvä riittää!)
  3. Yöksi patterin päälle unohtuneet lapaset, jotka on ulos lähtiessä ihan(an) lämpimät käsissä
  4. Ruisleipäpala voilla ja juustolla
  5. "Who run the world? GIRLS" -paita yhdeksänvuotiaan päällä  
  6. Kreikkalainen ruoka
  7. Crème brûlée
  8. Kuusenkoristeet 
  9. Villasukat
  10. Satsumat
  11. Kumitettavat kirjoituskynät
  12. Jääkaappikylmä suklaa
  13. Aamusauna
  14. Lunnit
  15. Frendit-maraton
  16. Joulupallokorvakorut
  17. Piparkakkutaikina
  18. Onnistuneesti leikatut videot (vaikkeivät olisi edes omiani)
  19. Aamuteen tuoksu ruusukupissa isän luona
  20. Kissat ♥

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Kamerakynä 22.12.2019










Kun tekee kahta työtä 
ja töiden ohessa opiskelee kolmea eri täydennyskoulutuskokonaisuutta 
niin VOI OLLA että ihan paria opiskelutehtävää joutuu vähän vielä joululomalla täydentämään.  

Nämä valokuvaustehtävät on onneksi aivan kärjessä mun omalla mieleisyyslistalla, 
joten näiden viimeisten kamerakynähommien loppuunsaattaminen tuntui tänään 
oikeastaan aika mukavalta. 

Oli kerrankin aikaa – ja ihan hetken aikaa oli melkein valoisaakin! 
📸+✏️=🖤