Toissapäivänä, eilen, tänään

Mun viime viikko koostui viidestä maanantaista ja viikonlopusta. Maanantaista ei mitään erityistä mainittavaa. Viikonlopusta vähäsen: 

Lauantaina tajusin (taas kerran) vapaapäivien hienouden. Oli jotenkin aika huikea tunne, kun sai yhden päivän ajan tehdä "mitä vaan" eli toisin sanoen kaikkia niitä asioita, joita arjessakin haluaisi, mutta joille ei (muka) ole koskaan aikaa. 

Asioita, joita arjessa haluaisin tehdä, mutta joille ei (muka) ole koskaan aikaa: lukeminen, lenkkeily, leipominen, ruoanlaitto, suunnittelu, siivoaminen, askartelu, ideointi, shakki, syöminen, nukkuminen, ystävien tapaaminen, ex-tempore illanvietto, puhuminen, oleminen, musiikinkuuntelu, hengailu.

(Sitä paitsi mä kuvittelen, että olisin oikeasti ihan mukavaa ja hetkittäin jopa fiksua seuraa, jos mulla olisi edes yksi vapaapäivä (puhumattakaan siitä että niitä olisi kaksi) joka päivä. Eikun siis joka VIIKKO. Koska kyllä tän jatkuvan ylikuormittumisen vaan huomaa - esimerkiksi siitä, että mun muisti pätkii nykyisin tosi pahasti, sanat katoilee, lauseet katkeilee ja ylipäänsä mun elämä on just...niin mitä mä olinkaan sanomassa?)

Sunnuntaina aamulla heräsin melkein reippaana kello 4:30 ja matkustin Tampereelle korkkaamaan syksyn tuomarointi-/kisakauden. Nautin matkaeväistä, kisatunnelmasta, ruoasta, ihmisten tapaamisesta, voileipätarjoilusta, tauoilla herkuttelusta, tuomaroinnista, kisalounaasta, aterioinnista, tuomarien herkkupöydän antimista, sipseistä ja suklaasta sekä syömisestä.

Tänään on itkettänyt enemmän. Tänään olisin halunnut soittaa äitille. Tänään sytytin kaksi kynttilää palaamaan. Äitille.

Valoa pimeään

Ihmettelin tänään sitä, miten on mahdollista että ulkona on valoisaa sekä aamulla (kun lähden töihin) että illalla (kun palaan töiden ja kirjastoreissun ja jumpan jälkeen kotiin). En muista, että näin valoisaa olisi ollut tänä syksynä vielä kertaakaan. (Tosin voi myös olla, että en ole aiemmin tänä syksynä tullut kotiin näin aikaisin illalla.)

Koska pimenevät illat käyvät talvea kohden lisääntyvää valoisuutta paremmin järkeeni, päättelin tämän nyt muka yllättäen havaitsemani kirkkauden syiden ehkä sittenkin piilevän omassa havaitsemisessani. Todennäköisesti olen ollut syyslomaa edeltävinä viikkoina oikeasti niin poikki, että olen nähnyt kaiken harmaana silloinkin kun taivas on oikeasti ollut kirkas ja ulkona valoisaa. 

Oli niin tai näin, en aio olla erityisesti pahoillani tästä pimeyden keskelle yllättäen ilmaantuneesta valoisuudesta.

Ja niin - se lomaviikko (no okei, ne neljä palkatonta vapaapäivää ja yhden välityöpäivän jälkeinen lauantaivapaa) oli oikeasti jotain ihan ihanaa.  Oli parhausihmisiä, ystäviä ja rakkautta. Ja hyvää ruokaa. Ja erinomaisen hyvää viintä. 

Onnea on

ne tärkeimmät ihmiset
viikonloppu Kuopiossa 

KalPan kotivoitto 

uudet kengät ja uusi talvitakki 

junamatka huipputyyppien kanssa

kaksi rakasta kyläilemässä koko alkuviikon

uudet ruokaohjeet ja kaikenlainen kokkeilu
hyvä musiikki, lempibändien uudet albumit

kaksivuotias, joka lähtöä edeltävänä iltana vaatii kaikella tarmollaan: "Mukkaan! Junnaan!"

kun on kerrankin aikaa vain olla

se tunne kun saa tehtyä, sovittua ja hoidettua asioita, joita ei normaalioloissa koskaan ehdi/muista/jaksa

lavatanssimusiikki jumppatunnilla (ja ylipäätään se, että on aikaa/jaksamista käydä jollain tunnilla!)

ne hyvät ideat joita aina syntyy hierontapöydällä maatessa
valokuva-albumien äärellä tunnelmointi

se että ei ole pakko tehdä yhtään mitään 

se kun (todennäköisesti ylläolevasta johtuen) kuitenkin huomaa jaksavansa ja haluavansa vaikka mitä

se kun on kunnolla aikaa ideoida ja innostua kaikenlaisista opetuksellisista/valmennuksellisista aiheista
erinäisten opetuksellisten/valmennuksellisten materiaalien askarteleminen ja ideoiden toteuttaminen

viimeisen lomapäivän ilta johon sisältyy parhausseuraa, käsittämättömästi herkkuja ja loistokasta viintä

se kun joku juttu naurattaa vielä illalla nukkumaan mennessäkin 

se tunne, kun herää aamulla omasta sängystä nauraen edelleen sille samalle jutulle

perjantain kaksitoistatuntinen työ- ja treenipäivä, jonka päätteeksi tekee edelleen mieli hymyillä eikä kiroilla

ystävä, joka soittaa satojen kilometrien päästä: "Voinko mä tulla huomenna sinne tekemään sulle ruokaa?"

mukilaulu ja Vain elämää yhdessä ystävän kanssa

kun voi nukkua aamulla kahdeksaan (!)

lauantaiaamun superbrunssi kera parhaustyypin. 

Kyllä tällä taas jonkin aikaa jaksaa! 

Filosofiaa II

Olin ehkä alitajuisesti jotenkin odottanut vähän kevyempää aloitusta työviikkoon tälleen loman jälkeen, mut eskarit ei päästäneet helpolla tänäänkään. Ennen aamuyhdeksää oltiin jo käsitelty melko syvällisestikin ihmiselämään liittyviä teemoja syntymästä kuolemaan. Synnytystapojen analysoinnista siirryttiin sujuvasti keskustelemaan siitä, mitä ihmisen kuorille ja sisällölle tapahtuu kuoleman jälkeen.

Enimmäkseen seuraan näitä keskusteluja sivusta ottamatta asioihin sen kummemmin kantaa. Välillä multa kuitenkin pyydetään vahvistusta jonkin teorian ns. oikeellisuudelle. Niin kuin nytkin, pitkähkön EIPÄS-JOOPAS -väännön päätteeksi:

LAPSI 5 v.: Eikö niin, ope, et ihmisen nahka menee hautaan?
OPE: Joo-o. Pääsääntöisesti kyllä.
LAPSI 5 v.: Mut mieli?
OPE: No...
LAPSI 5 v.: Tai siis henki? Sielu?
OPE: Öö... No siitä on aika monenlaisia käsityksiä olemassa, mutta...
LAPSI 6 v.: Sehän voi mennä vähän minne vaan! Vaikka kaupoille!