Maanantai

Kävelin aamulla ämpärin kanssa harjoituksiin Alballe, ja ajattelin mennessäni maanantaiden jatkumoa.

Kauniin talon kohdalla näin haalistuneen talitintin.

Matkalla muistin unohtaneeni aurinkorasvan.

Perillä kuvasin porrastreeniä ja perhosia, pumppasin vesi-ilmapalloihin vettä ja välissä kai myös valmensin vähän.

Kun kolme tuntia oli kulunut ja treenin piti oikeastaan jo melkein päättyä, päätimme jatkaa vesisotaa vielä hetken.

Kun treenin olisi oikeasti pitänyt päättyä, suuntaasimme kulkumme jäätelökioskille.

Kun harjoitukset sitten ehkä kaksikymmentä minuuttia myöhemmin olivat ihan oikeasti ja ehdottomasti ohi, päätimme vielä käväistä hieman kahlailemassa rantavedessä. 

Ja kun treenin ilmoitetusta päättymisajankohdasta oli kulunut tunti, seisoin edelleen samojen ihmisten ympäröimänä rantahiekassa nauramassa uimamärkine shortseineni ja paitoineni, hiukset vettä valuvina ja yhä vain ilman sitä aurinkorasvaa. 

Onko parempaa tapaa aloittaa uutta viikkoa? 

Minusta ei.

Allitteraatio, allegoria ja aikapaine

Pidän pakohuonepeleistä. 

(Pidän myös valokuvaamisesta ja vohveleista, mutta se ei nyt yllättävästi kuitenkaan liity tähän.)

Vaikka pakohuonepelikokemukseni ovatkin aina tähän asti olleet yksinomaan voitokkaan myönteisiä, tiedän myös tasan tarkkaan millainen olisi se pakohuone, josta en pääsisi tunnissa ulos. 

Ensimmäisessä tehtävässä minun pitäisi sommitella, rajata ja valokuvata tila(isuude)sta yksi (tasan yksi, vain yksi) otos, josta tapahtumahetken kaikki eri tunnelmat välittyvät katsojalle mahdollisimman hyvin.

Pelin seuraavien 34 minuutin ajan istuisin pakohuoneen nurkassa matkapuhelin kädessäni valitsemassa kuvaan sopivaa valotusta ja säätämässä rajausta enkä siksi muistaisi koko ensimmäisen tehtävän suorittamisen aikana tarkkailla pelikellossa kuluvaa aikaa.

Toisessa tehtävässä minun pitäisi luoda sen saman kuvan ympärille jonkinlainen sosiaalisen median julkaisu. 

Aikaa tekstin ideoimiseen, kirjoittamiseen, muokkaamiseen ja julkaisemiseen olisi alunperinkin ollut alle tunti, ja koska kuvan ottamiseen ja muokkaamiseen olisi kulunut kuitenkin vähintään puoli tuntia, olisi aikaa jäljellä parhaassakin tapauksessa enää ehkä vain noin 25 minuuttia. 

Aikapaineen alla alkaisivat ajatukseni kiertää kehää. Matkapuhelin kädessäni kuumenisi, ja kyyneleet kihoaisivat silmiini. Puhelimen näytölle putoilisi poskiltani hiljalleen kyyneleitä. 

Aikarajan umpeutuessa istuisin edelleen ahdistuneena lattialla pohtimassa erilaisia allitteraatioita ja allegorioita, joilla voisin julkaisun aloittaa tai joihin voisin sen päättää. Ponnisteluistani huolimatta ei paperille kuitenkaan piirtyisi paljoakaan, ja puhelimen ruudulle valmista tekstiä tulisi vieläkin vähemmän. 

Peli päättyisi. Pakohuone jäisi.

Julkaisisin postauksen kolme päivää myöhemmin. 

Ja vielä viikko senkin jälkeen miettisin ääneen että tulikohan siitä nyt varmasti hyvä.

Tuliko? 

2021

Vielä vuosi sitten en ollut koskaan osoittanut vähäistäkään kiinnostusta puutarhanhoitoa, kahvinjuontia tai oikein minkäänlaisten käsitöiden tekemistä kohtaan. 

Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa minulla on 

1.) yrttitarha olohuoneessa, 

2.) aamukahvi mukissa ja 

3.) puikoilla neule. 

Olisipa äiti näkemässä tämän. ❤️

Aurinko matolla

. 

Arki on ihana asia. 

Oon muistaakseni aina ajatellut niin.

Joskus on vaan aikoja, kun se sama arki maistuu lähinnä maskipäänsäryltä, epäopetusstressiltä ja vallitsevalta päänleviämisvaiheelta.

Ja silloin voi tehdä valinnan valokuvata omaa arkea sekä siihen läheisesti liittyviä ilon ja valon aiheita. Voihan nimittäin olla, että eteisen raitamatolle paistaa aurinko just sen ainoan hetken päivästä kun oot kotona sen näkemässä.

Epäopetus 2.0

VÄHÄNPÄ TIESIN viime vuoden maaliskuussa, kun luulin että etäopetukseen siirtyminen silloisten kolmasluokkalaisten kanssa oli rankkaa.

Tämän viikon kokemusten perusteella voin kertoa, että huomattavan paljon työläämpää ja ihan kaikella tapaa hankalampaa on etäopetukseen siirtyminen niin, että nykyiset toisluokkalaiset jäävät lähiopetukseen koululle samanaikaisesti kun opettajaopiskelijat siirtyvät etäyhteyksien päähän kotikeittiöihinsä ja kaikki me loput sitten yritetään sinnitellä yhtä aikaa tässä lähi- ja etä- ja länsi- ja itä- ja hyperyyberhybribimallin opetuksessa onnistumatta oikein olemaan läsnä yhtään missään.

Keskiviikkoaamusta asti olen saanut juosta selkä hiessä ympäri koulua 

leikkaamassa ja liimaamassa,

piirtämässä ja tulostamassa,

paikkaamassa ja pujottamassa, 

kysymässä ja kertomassa,

opastamassa ja ohjaamassa,

ennakoimassa ja ehdottamassa, 

etsimässä ja auttamassa, 

irrottamassa ja kiinnittämässä,

lainaamassa ja palauttamassa,

kantamassa ja kuljettamassa,

kirjoittamassa ja kopioimassa,

lukemassa ja laminoimassa,

tekemässä ja tarkastamassa,

hakemassa apua ja viemässä viestiä. 

Opettaminen on näinä päivinä jäänyt aika vähälle. Ja siitä huolimatta / juuri siksi: koskaan ennen en ole opettajana kokenut yhtä suurta riittämättömyyden tunnetta kuin tämän työviikon aikana.

Please send help! 🆘