Kroatia 🖤

Pakkopalautuminen

Tein viime vuoden ympäripyöreitä työpäiviä, 70–80-tuntista viikkoa ja kaikkiaan neljää työtä. Oli antoisaa ja opettavaista, mut myös ihan järjettömän raskasta.

Esiopetuslukuvuoden loppuessa päätin jättää opehommat toistaiseksi tauolle, ja keskittyä syksyn ajan pelkästään tutkimukseen ja valmennukseen. Ratkaisu on osoittautunut erittäin toimivaksi.

Kaipaan kyllä opetustyötä, ja aion sen pariin vielä palata. Mutta just nyt nautin ihan täysillä myös tästä freelanceropettajuudesta, hitaista aamuista, lounastauoista (!), yli kuuden tunnin yöunista, kiireettömyydestä ja ajankäytöllisistä vapauksista ylipäätään. Valmennuksen ja tutkimuksen täyteisessä arjessa on kuitenkin (ainakin välillä) aikaa ja mahdollisuuksia myös työstä palautumiselle.

Ja pienille arjen irtiotoille siellä, missä aurinko paistaa! ☀️

...

Addiktio

Kärsin keskivaikeasta maalausriippuvuudesta.

Kaikki alkoi 90-luvulla viattomasti vesiväreistä, kynsien lakkaamisesta ja kivien maalaamisesta. Vähitellen rakkauteni maalaamiseen syveni ja kuvioihin astuivat ensin peite- ja öljyvärit, sitten kangasvärit, spraymaalit, Tikkurilan värikartat ja Miranol.

Teini-iässä maalasin laukkuja ja paitoja, koruja, polkypyöriä, seiniä, pöytiä, tuoleja, aitoja, raitoja ja joskus harvoin jotain paperille tai kanvaasillekin.

Olen tehnyt kasvo- ja vartalomaalauksia, maalannut avaimeni ja korjaillut kynsilakalla korkokenkieni kantojen naarmuuntunutta pintaa. Jokaisessa asunnossani olen maalannut vähintään yhden seinän — yleensä punaiseksi.

Viimeisen kuukauden aikana olen maalannut kotonani seuraavat asiat ja esineet:

- kenkätelineen
- lipaston
- kirjahyllyn
- talouspaperirullatelineen
- henkareita
- säilytyslaatikoita
- rottinkikoreja
- pyykkipoikia
- valokuvakehyksiä
- punottuja purnukoita
- keittiön seinän
- keittiön loput seinät

Luulin jo jokin aika sitten maalanneeni kaiken kotoani liikenevän irtaimiston. Kuvittelin selvinneeni koko tämänkertaisesta maalaushärdellistä suhteellisen pienellä budjetilla ja melko vähin vahingoin. Vaan ei. Tänä aamuna löysin itseni eteisestä ruuvaamasta irti kaappien ovissa olevia puisia vetimiä...

Väärän värisiä vetimiä. Jotka toki päätin maalata. Ja koska en tietenkään pysty ikinä tekemään mitään kohtuudella, päädyin samalla maalaamaan kaappien puiset listat, liesituulettimen tauksen (jonne kukaan ei näe) ja pari johtokoteloa.

Mitähän sit keksis...

Kolme vuotta sitten

Jo kolme.

Vasta kolme.

Kolme vuotta sitten tähän kellonaikaan minä imuroin. Ihan vähän myöhemmin säikähdin aivan helvetisti — enemmän kuin mitään ikinä ennen sitä tai sen jälkeen.

Seuraavista tunneista en muista paljoa.

Itkin kamalasti ja yritin puhua isälle järkeä. "Enää ei ole kiire", hoin. Istuin autossa, itkin hississä ja kävelin pitkin sairaalan käytävää. Ulkona satoi ja oli pimeää.

Käytävän päässä olevaan huoneeseen, jo tutuksi tulleeseen, oli sillä kertaa tosi vaikea mennä sisälle. Pelkäsin enemmän kuin koskaan, ja itkin lisää.

En halunnut jäädä huoneeseen enkä lähteä sieltä. En ollut halunnut sinne enkä missään nimessä halunnut sieltä pois.

Halusin ajan pysähtyvän ja halusin sen kuluvan. Halusin palata ajassa taaksepäin ja hypätä kymmenen tai viisikymmentä vuotta eteenpäin. Itkin taas.

Pidin äitiä kädestä. Pidin isää kädestä. Itkin paljon. Tuntui tyhjältä. Otin valokuvia. Tai joku muu otti, en muista enää tarkasti. Lähetin yhden tekstiviestin ja itkin taas.

Siihen kipuun pelkäsin oikeasti kuolevani. Hetkittäin kyllä myös toivoin sitä — mutta pelkäsin kuitenkin enemmän kuin toivoin.

Myöhemmin illalla soitin kaksi puhelua ja lähetin yhden sähköpostin. Muuta en siitä illasta muista.

Nyt tuntuu surulliselta, sekavalta ja surkealta. 

Kaoottiselta, kiitolliselta ja kamalalta. 

Tuntuu pahalta, mutta ei pahemmalta kuin miltä pahimmillaan on tuntunut.

Tuntuu lohduttomalta, kohtuuttomalta, kurjalta, ikävältä, epäreilulta, onnettomalta, itkuiselta ja vaikka miltä. Ehkä myös ja ennen kaikkea siltä, ettei lähimainkaan riittävän kuvaavia sanoja juuri nyt ole. Tai epäilemättä on, mutta minä en niitä löydä.

Kirjoittaminen oli aluksi helpompaa, puhuminen vaikeaa. Nykyisin pystyn välillä jo puhumaan, mutta en tiedä osaanko enää kirjoittaa. Saatan osata. Saatan opetella. Haluaisin ainakin.

Maanantaiviisaus