Addiktio

Kärsin keskivaikeasta maalausriippuvuudesta.

Kaikki alkoi 90-luvulla viattomasti vesiväreistä, kynsien lakkaamisesta ja kivien maalaamisesta. Vähitellen rakkauteni maalaamiseen syveni ja kuvioihin astuivat ensin peite- ja öljyvärit, sitten kangasvärit, spraymaalit, Tikkurilan värikartat ja Miranol.

Teini-iässä maalasin laukkuja ja paitoja, koruja, polkypyöriä, seiniä, pöytiä, tuoleja, aitoja, raitoja ja joskus harvoin jotain paperille tai kanvaasillekin.

Olen tehnyt kasvo- ja vartalomaalauksia, maalannut avaimeni ja korjaillut kynsilakalla korkokenkieni kantojen naarmuuntunutta pintaa. Jokaisessa asunnossani olen maalannut vähintään yhden seinän — yleensä punaiseksi.

Viimeisen kuukauden aikana olen maalannut kotonani seuraavat asiat ja esineet:

- kenkätelineen
- lipaston
- kirjahyllyn
- talouspaperirullatelineen
- henkareita
- säilytyslaatikoita
- rottinkikoreja
- pyykkipoikia
- valokuvakehyksiä
- punottuja purnukoita
- keittiön seinän
- keittiön loput seinät

Luulin jo jokin aika sitten maalanneeni kaiken kotoani liikenevän irtaimiston. Kuvittelin selvinneeni koko tämänkertaisesta maalaushärdellistä suhteellisen pienellä budjetilla ja melko vähin vahingoin. Vaan ei. Tänä aamuna löysin itseni eteisestä ruuvaamasta irti kaappien ovissa olevia puisia vetimiä...

Väärän värisiä vetimiä. Jotka toki päätin maalata. Ja koska en tietenkään pysty ikinä tekemään mitään kohtuudella, päädyin samalla maalaamaan kaappien puiset listat, liesituulettimen tauksen (jonne kukaan ei näe) ja pari johtokoteloa.

Mitähän sit keksis...