Joskus on niitä päiviä, kun kaakaojauhe kaatuu aamukiireessä lattialle ja kaikki on hankalaa. Kun koulun käytävillä haisee märältä koiralta, opetuslapset kaivavat neniään luokassa ja koronakin leviää. Kun edellisen päivän alushousut löytyvät trikoiden sisältä reiden kohdalta joskus iltapäivällä ehkä kuusi tuntia sen jälkeen, kun on sinä päivänä pukeutunut.
Kun herää neljältä aamulla neljänä päivänä peräkkäin ja nukahtaa uudelleen vasta noin neljä minuuttia ennen herätyskellon hälytysääntä. Kun jalat tuntuvat betoniin valetuilta ja jokainen askel valtavalta ponnistukselta. Kun kynnet ovat yksinkertaisesti liian pitkät, kengät märät ja neuletakki liian villainen. Tai kun sukkahousut hiertävät, ruoka ei maistu, on nälkä ja väsyttää.
Kun kaikki on oikeastaan aika hyvin, mutta olo on silti koko päivän aivan huomattavan kurja. Kun kurkku on melkein karhea, kengissä kiviä, silmiä kutittaa ja maha kurnii nälästä jo ennen kymmentä aamulla*. Kun tajuaa sen, ettei palaverissa keskittymisestä, tietokoneella kirjoittamisesta tai oikein mistään muustakaan tule yhtään mitään tänäänkään. Kun aamupala löytyy mikrosta illalla, kaikki on vaikeaa ja tekisi mieli lähinnä luovuttaa.
Niitä päiviä, kun.
