Kesäkuu

26.6.

 

Tänään olisi ollut isän ja äidin kahdeskymmeneskahdeksas hääpäivä. 

Sitä ei kuitenkaan juhlittu. Kahdeskymmenesseitsemäs jäi heidän viimeisekseen.

Vaikka sitä ei kukaan vielä silloin osannut aavistaakaan.

Lomapuuhat pt. 1

Niin no. Nyt on kuitenkin jo mun kesäloman neljäs päivä...

May the odds be ever in your favor! (Eli: "Ohi on!")

Muutama kuukausi sitten laskin väsyneenä päiviä kevään harjoituskauden päättymiseen.
Odotin epätoivoisena kesäloman alkamista ja tuskastuttavan hitaasti etenevän tammikuun kulumista.

Nyt ajattelen edessä olevaa kesälomaa ja harjoituksettomia viikkoja haikein ja varsin epätodentuntuisin mielin.

Takana on tolkuton määrä yhteisiä vuosia, harjoitus- ja kilpailukausia,
kisareissuja, leiripäiviä, oheistreenejä ja joukkueiltoja sekä tietysti
salilla vietettyjä iltapäiviä ja iltoja ja niiden myötä tuhansia ja taas tuhansia treenitunteja.

Takana on järjetön määrä työ- ja harjoitustunteja (minun työtuntejani ja heidän treenituntejaan),
valtavasti vuosi-, kausi- ja viikkosuunnitelmien väkertämistä, testitulosten analysointia, koreografisia ratkaisuita, kalenteripalavereita, sähköpostiviestejä, nettisivupäivityksiä, somejulkaisuja, kuvankäsittelytunteja ja videoanalyysiä.

Viimeksi kuluneisiin kymmeneen kuukauteen on mahtunut niin sanotusti tosi paljon kaikkea;
Hämmästyttävän helppoja hetkiä, huomattavan haastavia ajanjaksoja
ja sitten...no. Sitten niitä ihan oikeasti vaikeita aikoja myös.

Kuluneisiin treenikausiin ja -vuosiin on sisältynyt lukuisia onnistumisia,
mutta myös lukemattomia epäonnistumisia,
avoimia tunneilmaisuja, tahtojen taistelua,
itkettyjä itkuja, unettomia öitä,
niin isoja kuin pieniäkin pettymyksiä,
onnenhetkiä, erävoittoja
ja määrättömästi erilaisia ylpeydenaiheita.

Kyyneleitä on vuodatettu niin ilon kuin surunkin hetkellä;
yhteisesti jaettuja tunnekokemuksia on tarjolla aika lailla laidasta laitaan.

Iloa, naurua, ylpeyttä, onnea.
Pettymystä, harmia, uskoa ja luottamusta.
Riemua, rakkautta, tiuskintaa ja turhautumista.
Surua, lohtua, kyyneleitä, hymyjä.

Jokainen joka vähänkin tuntee minua tai toimintatapojani, tietää että olen tehnyt tätä työtä koko sydämelläni.

Olen omistanut valmennustyölle käytännössä kaiken vapaa-aikani, energiani, toimeliaisuuteni ja tarmoni.

Kukaan minut oikeasti tunteva ei voi väittää, ettenkö olisi kantanut vastuuvalmentajan titteliäni ylpeydellä.
Olen hoitanu toimeni niin huolellisesti, tunnollisesti, omistautuneesti ja tehtävääni paneutuen, kuin ikinä osaan.

Ja kaikesta tästä huolimatta
olen saanut näiden vuosien aikana varmasti enemmän,
kuin olen koskaan pystynyt antamaan.

Voin vain toivoa, että valmennettavani vielä josks antavat minulle anteeksi ajoittaisen aivottomuuteni, totaalisen tilannetajuttomuuteni, satunnaiset sopimattomat sanavalintani sekä valitettavan puutteellisena esiintyvän tahdikkuuteni (toisin sanoen siis täydellisehkön tahdittomuuteni), joista ovat joutuneet kärsimään niin valmennettavani kuin valmentajakolleganikin.

Olen antanut kaikkeni,
olen tehnyt voitavani,
ja vaikka tiedän,
ettei sekään ole aina riittänyt,
olen silti tästä kaikesta - valmentamistani voimistelijoista, joukkueestani (joukkueistani) ja koko ikäluokasta - sekä aika ajoin myös itsestäni ihan suunnattoman ylpeä.

Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä,
että olen saanut valmentaa juuri näitä nuoria urheilijalupauksia.

Toivon kaikkea hyvää matkallenne.

Olkoon onni aina teille myötäinen! ♥

...

Kahdeksan yhteistä vuotta, puolisentoistatuhatta iltaa treenisalilla, satoja ja taas satoja tunteja kisoissa ja leireillä - mieletön määrä muistoja! Yhdessä on koettu onnistumisia ja epäonnistumisia, voittoja ja häviöitä. On itketty ja naurettu, kasvettu ja kasvatettu. Opittu ja koettu kaikenlaista. Yhdessä.

Vuodesta 2007 asti olen omistanut ison osan elämästäni voimisteluvalmennukselle ja erityisesti yhdelle tietylle (alunperin kahden, sitten kolmen ja nyt viimeisimpänä enää yhden joukkueen muodostamalle) jengille.

Toki joukkueet ja niiden nimet on vaihtuneet vuosien varrella moneen kertaan, mutta tytöt ja valmentaja on pysyneet aina vain. Kuluneiden vuosien aikana on väkikin tietysti osittain vaihtunut, mutta edelleen mukana on niitäkin (nyt syksyllä kasiluokalle meneviä) voimistelijoita, jotka on olleet mun valmennuksessa ihan sieltä eskari-ikäisistä asti!

Huomisen jälkeen tästä yhdestä ikäluokasta ja sen viimeisestä jäljellä olevasta joukkueesta tulee kuitenkin arkistokamaa. Voimistelijat jatkavat syksyllä uusissa joukkueissa ja valmentajat vähän kuka missäkin.

Tuntuu kummalliselta. Jotenkin uudelta. Jännittää. Itkettää. Naurattaa. Helpottaa. Tuntuu huojentavalta. Pyörryttää. Pelottaa.

Vähän tuntuu tietysti haikealtakin.

Mutta onneksi ylpeältä myös.

Ihan hyvin me vedettiin. Oikeesti.