Täs on ollu vähä kaikenlaista...

Hätkähdin muutama viikko sitten kun tajusin että koulukalenterissa eletään nyt jo lukuvuotta 2015-2016. Vielä enemmän yllätyin ymmärtäessäni, että samaa kauttahan sitä elellään valmennuksenkin saralla... Että niin. Lukuvuosi 2014-2015 ja samalla myös siis joukkuevoimistelun syyskausi 2014 ja kevätkausi 2015 on menneet multa kai sitten vaan...jotenkin ohi.

Ja niiden kausien (ja lukuvuosien) välinen kesäloma. Miksi en muista siitäkään mitään?

Välillä tuntuu etten muista nykyään paljon muutakaan.

Kauden alkaessa elokuussa havahduin treeneissä siihen, etten muistanut miten etuaalto (tai kasakkalinkkari) tehdään, mitä treenisalille tarvitsee mukaan tai että kisaohjelmien musiikit pitää polttaa ennen ensimmäistä esiintymistä CD-levylle. Aina en muista myöskään valmennettavieni / valmennettevieni vanhempien / valmentajakollegoideni nimiä, mutta se voi selittyä osittain silläkin, että niitä on aika paljon, ne pukeutuu aika samalla tavalla (ei kylläkään vanhemmat, mutta ne muut) ja niistä osa on keskenään kaksosia.

Kauden loppuessa en enää muistanut missä kilpasarjojen välinemestaruuskilpailut (joissa olin siis itsekin tuomarina) kisattiin kolme viikkoa ennen kauden päättymistä. Ihmettelin ihan aidosti nettiin ilmestyviä valokuvia Jyväskylän kisahallista, jossa joukkueet poseerasivat täydessä kisatällingissä. ("Siis miks nää tyypit jakaa jotain vanhoja kuviaan, mihin tää liittyy?") Muistikuvieni mukaan kun Jyväskylässä on järjestetty kilpasarjojen mestaruuskisat viimeksi joskus kaudella 2012-2013...

Muistamisesta ja muistamattomuudesta puheen ollen mulla on nykyään töissä kaksi vakiorepliikkiä. Eka on: "Mitähän mä olin sanomassa?" ja toka: "Siis mitähän mä tulin täältä hakemaan?"
Tämä nyt ihan vaan aasinsiltana tähän, koska en enää muista mitä olin äsken vielä lisäämässä tuohon valmennuskausiasiaan.

Oon jotenki uskotellu itelleni että kaikki tää muistamattomuus ois vaan seurausta ylikierroksista ja stressistä. Koska muistaakseni muistin aiemmin kaikki asiat ihan normaalisti (tai jopa hyvin). Nyt tänä syksynä on vaan ollut niin paljon kaikkea uutta ja kaikilla elämänalueilla jotenki sellaista pientä kaaosta koko ajan, että oon ehkä ihan sen takia alkanut unohdella asioita...

Niinku esimerkiks hellan päälle. (Pitäis aina sammuttaa.)
Avaimet kotiin. (Ei sais unohtaa.)
Lauseen kesken - nimitttäin... (Niin mitä mä olinkaan sanomassa?)
Verhot kiinni aamulla. (Kukat ei saa valoa.)
Pyörän lukon auki. (Vakuutus ei korvaa.)
Puhelimen treeneihin. (Pitäis olla joo tarkempi.)
Pyykit koneeseen. (Kai ne voi vielä ripustaa.)
Voileivän mikroaaltouuniin. (Ja mikron tietty päälle.... Mut eipähän tarvinnu moneen kertaan lämmitellä.)

Tosta lämpimästä leivästä oon itse asiassa kehittänyt ihan tällaisen muistitestinkin. Oon nimittäin ajatellu niin että JOS pysyy laittamaan leivän mikroon ja sen jälkeen kääntymään ympäri ilman että alkaa tehdä jotain ihan muuta (esimerkiks keittää teevettä / kaataa maitoa lasiin / kuoria klementiiniä tms...) niin kyllä ei ole muistamisen kanssa ongelmia sellaisella. Mulle on käynyt nyt viikon sisällä kaksi kertaa niin, että oon unohtanut sen leivän sinne mikroon muutamaksi minuutiksi (ja mikron tehot tietysti täysillä) ja havahtunut muistamaan sen uudestaan vasta siinä vaiheessa kun leipä jo savuaa...

Eilen muuten loistin taas tän muistamattomuuteni kanssa. Näin paria vanhaa kaveria, ja nisitä toiselle aloin vaahdota jotain siitä, miten: "Meillon suvussa just Alzheimeria ja sit sitä...ee. Hmm. Mikäs se onkaan se toinen? Ihan tavallinen muistisairaus? Alzheimer ja...? Toi...öö. No siis. Joo, emmä ny muista sitä mut niin niitä molempia on meillä suvussa." 

Mm-m.

Loman tarpeessa?

Tänään aamupäiväulkoilun jälkeen annoin lapsille kerrankin selkeät ja helposti ymmärrettävät ohjeet. 

Eka yritys: "Menkää eskariluokkaan riesumaan."

Pikainen itsereflektointituokio ja heti perään uusi yritys: "Menkää eskariluokkaan riehumaan."

Ja sitten pienen hakemisen jälkeen vielä kolmas yritys: "Menkää eskariluokkaan RIISUMAAN."

Arvatkaa vaan miten hyvin toimi. 

Laiva on lastattu

Eskareiden E-laiva oli tänään lastattu etanoilla, Erkeillä, etupenkeillä, esimerkeillä, Eemeleillä, esityksillä, elefanteilla ja emojeilla. Ja sitten on tietysti se yksi kuusvee, jonka laiva oli lastattu EE-ÄS-JONNEILLA. 

Opella ei lisättävää.

Less is more

Note to self: Jos työpaikan pikkujouluihin valitsemasi mekon helman pituus (...lyhyys) tosiaan arveluttaa niin paljon että päädyt googlaamaan kyseisen vaatekappaleen nimen ja tuotenumeron vain tarkistaaksesi että kyseessä todellakin on mekko (eikä esimerkiksi tunika tai T-paita) niin ole hyvä ja harkitse vielä asuvalintaasi. Less is more - but short is short.

Parasta just nyt

1. Ystävät

2. Lauantaibrunssi

3. Vapaapäivät

4. Nälkäpeli 

5. Pinaattipannukakku 

6. Vain elämää

7. Vauvvat

8. Pariisin Kevät

9. Kisakausi

10. Keikkaliput

11. Viini

12. Tuomarointi

13. Nauraminen 

14. Kynttilät 

15. Ensilumen odottaminen

16. Valokuvat

17. Valokuvaaminen

18. Samuli Putro 

19. Satsumat

20. Vegesalami 

21. Kaverisynttärikännit

22. Voimistelukisojen livestream 

23. Vegaaniset "lihapiirakat"

24. Saunominen

25. Metsäretket

26. Soittaminen 

27. Sekoilu 

28. WhatsApp-keskustelut 

29. Helmikorvakorut

30. L-koodi

31. Tilannekomiikka

32. Työkaverit

33. Minttusuklaakeksit

34. Elokuvat

35. Isi 

Toissapäivänä, eilen, tänään

Mun viime viikko koostui viidestä maanantaista ja viikonlopusta. Maanantaista ei mitään erityistä mainittavaa. Viikonlopusta vähäsen: 

Lauantaina tajusin (taas kerran) vapaapäivien hienouden. Oli jotenkin aika huikea tunne, kun sai yhden päivän ajan tehdä "mitä vaan" eli toisin sanoen kaikkia niitä asioita, joita arjessakin haluaisi, mutta joille ei (muka) ole koskaan aikaa. 

Asioita, joita arjessa haluaisin tehdä, mutta joille ei (muka) ole koskaan aikaa: lukeminen, lenkkeily, leipominen, ruoanlaitto, suunnittelu, siivoaminen, askartelu, ideointi, shakki, syöminen, nukkuminen, ystävien tapaaminen, ex-tempore illanvietto, puhuminen, oleminen, musiikinkuuntelu, hengailu.

(Sitä paitsi mä kuvittelen, että olisin oikeasti ihan mukavaa ja hetkittäin jopa fiksua seuraa, jos mulla olisi edes yksi vapaapäivä (puhumattakaan siitä että niitä olisi kaksi) joka päivä. Eikun siis joka VIIKKO. Koska kyllä tän jatkuvan ylikuormittumisen vaan huomaa - esimerkiksi siitä, että mun muisti pätkii nykyisin tosi pahasti, sanat katoilee, lauseet katkeilee ja ylipäänsä mun elämä on just...niin mitä mä olinkaan sanomassa?)

Sunnuntaina aamulla heräsin melkein reippaana kello 4:30 ja matkustin Tampereelle korkkaamaan syksyn tuomarointi-/kisakauden. Nautin matkaeväistä, kisatunnelmasta, ruoasta, ihmisten tapaamisesta, voileipätarjoilusta, tauoilla herkuttelusta, tuomaroinnista, kisalounaasta, aterioinnista, tuomarien herkkupöydän antimista, sipseistä ja suklaasta sekä syömisestä.

Tänään on itkettänyt enemmän. Tänään olisin halunnut soittaa äitille. Tänään sytytin kaksi kynttilää palaamaan. Äitille.

Valoa pimeään

Ihmettelin tänään sitä, miten on mahdollista että ulkona on valoisaa sekä aamulla (kun lähden töihin) että illalla (kun palaan töiden ja kirjastoreissun ja jumpan jälkeen kotiin). En muista, että näin valoisaa olisi ollut tänä syksynä vielä kertaakaan. (Tosin voi myös olla, että en ole aiemmin tänä syksynä tullut kotiin näin aikaisin illalla.)

Koska pimenevät illat käyvät talvea kohden lisääntyvää valoisuutta paremmin järkeeni, päättelin tämän nyt muka yllättäen havaitsemani kirkkauden syiden ehkä sittenkin piilevän omassa havaitsemisessani. Todennäköisesti olen ollut syyslomaa edeltävinä viikkoina oikeasti niin poikki, että olen nähnyt kaiken harmaana silloinkin kun taivas on oikeasti ollut kirkas ja ulkona valoisaa. 

Oli niin tai näin, en aio olla erityisesti pahoillani tästä pimeyden keskelle yllättäen ilmaantuneesta valoisuudesta.

Ja niin - se lomaviikko (no okei, ne neljä palkatonta vapaapäivää ja yhden välityöpäivän jälkeinen lauantaivapaa) oli oikeasti jotain ihan ihanaa.  Oli parhausihmisiä, ystäviä ja rakkautta. Ja hyvää ruokaa. Ja erinomaisen hyvää viintä. 

Onnea on

ne tärkeimmät ihmiset
viikonloppu Kuopiossa 

KalPan kotivoitto 

uudet kengät ja uusi talvitakki 

junamatka huipputyyppien kanssa

kaksi rakasta kyläilemässä koko alkuviikon

uudet ruokaohjeet ja kaikenlainen kokkeilu
hyvä musiikki, lempibändien uudet albumit

kaksivuotias, joka lähtöä edeltävänä iltana vaatii kaikella tarmollaan: "Mukkaan! Junnaan!"

kun on kerrankin aikaa vain olla

se tunne kun saa tehtyä, sovittua ja hoidettua asioita, joita ei normaalioloissa koskaan ehdi/muista/jaksa

lavatanssimusiikki jumppatunnilla (ja ylipäätään se, että on aikaa/jaksamista käydä jollain tunnilla!)

ne hyvät ideat joita aina syntyy hierontapöydällä maatessa
valokuva-albumien äärellä tunnelmointi

se että ei ole pakko tehdä yhtään mitään 

se kun (todennäköisesti ylläolevasta johtuen) kuitenkin huomaa jaksavansa ja haluavansa vaikka mitä

se kun on kunnolla aikaa ideoida ja innostua kaikenlaisista opetuksellisista/valmennuksellisista aiheista
erinäisten opetuksellisten/valmennuksellisten materiaalien askarteleminen ja ideoiden toteuttaminen

viimeisen lomapäivän ilta johon sisältyy parhausseuraa, käsittämättömästi herkkuja ja loistokasta viintä

se kun joku juttu naurattaa vielä illalla nukkumaan mennessäkin 

se tunne, kun herää aamulla omasta sängystä nauraen edelleen sille samalle jutulle

perjantain kaksitoistatuntinen työ- ja treenipäivä, jonka päätteeksi tekee edelleen mieli hymyillä eikä kiroilla

ystävä, joka soittaa satojen kilometrien päästä: "Voinko mä tulla huomenna sinne tekemään sulle ruokaa?"

mukilaulu ja Vain elämää yhdessä ystävän kanssa

kun voi nukkua aamulla kahdeksaan (!)

lauantaiaamun superbrunssi kera parhaustyypin. 

Kyllä tällä taas jonkin aikaa jaksaa! 

Filosofiaa II

Olin ehkä alitajuisesti jotenkin odottanut vähän kevyempää aloitusta työviikkoon tälleen loman jälkeen, mut eskarit ei päästäneet helpolla tänäänkään. Ennen aamuyhdeksää oltiin jo käsitelty melko syvällisestikin ihmiselämään liittyviä teemoja syntymästä kuolemaan. Synnytystapojen analysoinnista siirryttiin sujuvasti keskustelemaan siitä, mitä ihmisen kuorille ja sisällölle tapahtuu kuoleman jälkeen.

Enimmäkseen seuraan näitä keskusteluja sivusta ottamatta asioihin sen kummemmin kantaa. Välillä multa kuitenkin pyydetään vahvistusta jonkin teorian ns. oikeellisuudelle. Niin kuin nytkin, pitkähkön EIPÄS-JOOPAS -väännön päätteeksi:

LAPSI 5 v.: Eikö niin, ope, et ihmisen nahka menee hautaan?
OPE: Joo-o. Pääsääntöisesti kyllä.
LAPSI 5 v.: Mut mieli?
OPE: No...
LAPSI 5 v.: Tai siis henki? Sielu?
OPE: Öö... No siitä on aika monenlaisia käsityksiä olemassa, mutta...
LAPSI 6 v.: Sehän voi mennä vähän minne vaan! Vaikka kaupoille!

12.9.2014-12.9.2015

Yksi vuosi.

Kaksitoista kuukautta. 

Viisikymmentäkaksi viikkoa. 

Kolmesataakuusikymmentäviisi vuorokautta.

Vuosi on vähän viimeisen päälle vaikea käsite. 

Erityisen vaikeaa on kuitenkin se, mitä siinä ajassa ehtii tapahtua. 

Ja mitä ajatella.

Mitä ymmärtää,
ja miten käsitellä tapahtunutta. 

Kaikkein vaikeinta on ollut yrittää yrittää ymmärtää sitä, mikä tapahtui tasan vuosi sitten. Sitä en veläkään ihan aina käsitä, sisäistä, muista, ymmärrä tai yksinkertaisesti jaksa tajuta.

Vuodessa ehtii tapahtua kamalasti kaikkea.
Itkua, naurua, iloa ja surua. Onnistumisia ja ylpeyttä, turhautumista ja harmia. 

Ennen kaikkea vuodessa ehtii tulla aivan mieletön ikävä.

Turhauttavinta tässä on sen tiedostaminen, että kuluneen vuoden aikana varsin tutuiksi tulleet tuska ja kaipaus eivät lopu nyt eivätkä myöhemminkään. Ensimmäisen vuoden jälkeen tulee toinen vuosi, ja sen jälkeen kolmas. Ja sitten neljäs. Ja viides. Ja kuudes ja seitsemäs ja... Jokaisen kuluneen vuoden tilalle tulee aina uusi vuosi - ja aina vain isompi ikävä. Loputtomiin. Aina ilman äitiä.

Filosofiaa

Eskari-ikäisten kepeää filosofista pohdintaa ruokapöydässä:

LAPSI 5 v.: Ihminen ei pysty olemaan tekemättä mitään.
LAPSI 6 v.: Ei niin! 
LAPSI 5 v.: Koska vaikka vaan seisois hiljaa paikallaan niin sillonki seisoo hiljaa paikallaan!
LAPSI 6 v.: Ja paikallaan seisominen on eri ku olla tekemättä mitään. 
LAPSI 5 v.: No nii-i! Koska onhan seki tekemistä! 
LAPSI 5 v.: Mut on sekin tekemistä jos on tekemättä mitään! 
LAPSI 5 v.: Ihminen ei pysty olemaan tekemättä mitään.
LAPSI 6 v.: Ei niin! Niin kauan ku on olemassa ni tekee aina jotain! 
LAPSI 6 v.: On vaikka vaan olemassa. On seki tekemistä!
LAPSI 6 v.: Ja itse asiassa vaikka ei olis edes olemassa ni sillonkaan ei voi olla tekemättä mitään, koska sekin on tekemistä että EI OLE. Siis olemassa.

Raportoijana OPE 28 v., joka ei kyennyt puutteellisehkon argumentaatiotaitonsa puolesta osallistumaan tämänpäiväiseen lounaskeskusteluun (mutta tyytyi sen sijaan lappamaan koko keskustelun ajan suuhunsa tyynesti kiivaasti lisää ruokaa).

Vuosi sitten (7.9.2014)

Puhuin äitini kanssa viimeisen kerran tasan vuosi sitten. En muista enää mitä tai mistä. Mutta jotain kuitenkin.

En tiedä vieläkään, olisinko sanonut tai tehnyt jotain toisin, jos olisin silloin tiennyt sen kerran jäävän viimeiseksi. Ehkä olisin, ehkä en. Sen tärkeimmän sain kuitenkin kerrottua.

Vaikka olisi mulla ollut aika paljon kaikkea kerrottavaa vielä myöhemminkin.

TIIT-TIIT-TIIT

Ostin uuden palovaroittimen.  Tuossa...no, puolitoista vuotta sitten.

Asensin sen (tai no, okei, pyysin ystävääni asentamaan sen) ihan asianmukaisesti paikoilleen olohuoneen kattoon. Aika pian sitten totesin, että varoitin on vähintäänkin aivan älyttömän yliherkkä valolle, lämmölle, savulle, vesihöyrylle ja no...kaikelle.

Olen saanut palovaroittimeni ujeltamaan tarkoituksettomasti (ja valitettavan usein vieläpä aikaisin aamulla, myöhään illalla tai ihan vaan esimerkiksi keskellä yötä) mm. paahtaessani leipää, paistaessani lettuja ja sytyttäessäni kynttilän (samassa huoneessa, mutta monen metrin päässä palovaroittimesta).
TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT...

Nuo edellä luetteloitsemani esimerkit nyt vielä saattaisivat kuuluakin nipinnapin normaalin piiriin, mutta entäs tietokoneen käyttö, ulkoisen kovalevyn unohtaminen yön ajaksi virtalähteeseen, teeveden lämmittäminen mikroaaltouunissa ja ihan vaikka vain perunoiden keittäminen?
TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT...

Huoh.

Koska kyllästyin aika nopeasti keittiöjakkarakiipeilyyn (ja palovaroittimen ujelluksen ennaltaehkäisyyn tähtäävään jatkuvaan Opettaja-lehdellä/Aku Ankalla tms... leyhyttelyyn) jokaisen ruoanlaittokerran yhteydessä, päädyin ottamaan palovaroittimen alas paikaltaan ja uudelleensijoittamaan sen kätevästi käteni ulottuville niin, että sen vaientaminen onnistuu myös varsinaisen ruoanlaiton lomassa.

Joo, ei saisi. Tiedän.

Testattuja sijoituskohteita:
- keittiön pöydällä (liian lähellä hellaa ja liikaa auringonvaloa)
- kirjoituspöydällä makuuhuoneessa (liian lähellä naapurin makuuhuonetta, liian lähellä omakohtaista kuuroutumista, liian kaukana mahdollisista palonlähteistä)
- eteisen lipaston päällä (liikaa auringonvaloa)
- makuuhuoneessa sohvatyynyjen alla ((liian kaukana mahdollisista palonlähteistä, muuten toimi hyvin! (paitsi että unohdin palovaroittimen muutamankin kerran sinne sohvalle, kun lähdin kotoa pois pidemmäksi aikaa...))
- mikroaaltouunin päällä (liian kuuma (muka) ja liian vaikea löytää, jotta voisi vaientaa nopeasti)
- tietokonenurkkauksessa (liian kuuma ja TODELLAKIN liian vaikeaa löytää esimerkiksi keskellä yötä)*
- olohuoneen kirjahyllyssä (liian matalalla ja liian vaikea löytää)**

Huoh taas.

*Kyllä on yksi omituisimmista olotiloista ikinä ollut se, kun heräsin joskus kevättalvella keskellä yötä palohälyttimen ujellukseen, mutta en hyvistä yrityksistä huolimatta pystynyt paikantamaan äänen lähdettä... ("Mikä ääni tuo on? Onko tuo puhelin/ovikello/mikrouuni? (Ei ole.) Onko tuo palovaroitin? Jos on, niin onko se minun asuntoni palovaroitin? Vai naapurin? (Ei, kyllä se on minun.) Onko mulla edes palovaroitinta? (Ilmeisesti on.) Jos on, niin missä h******ssä se soi? Ja itse asiassa MIKSI se soi? Onko täällä tulipalo? Näkyykö jossain savua? Haiseeko täällä savu? Pitäisikö laittaa valot päälle? Pitäisikö pukea vaatteet päälle? Mistä hitosta tuo ääni kuuluu?")

**Ja se kun eilen, muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen, vietin aurinkoista kesäiltaa poikkeuksellisesti kotonani. Yhtäkkiä palohälytin alkoi taas ujeltaa (jossain, en tosiaankaan paikantanut missä) ilman mitään selvästi havaittavissa olevaa syytä. Lopulta paljastui, että ilta-aurinko paistaa asuntoni ikkunasta sisään vähän viistosti - ja muutaman minuutin ajan auringonvalo kohdentuu suoraan siihen kirjahyllyn reunaan, johon olen palovaroittimen edellisen ujelluskerran jälkeen (kätevästi aivan käden ulottuville ja kuitenkin suojaan auringonvalolta) sijoittanut.

Tunnelmaa toki paransi myös sen tosiasian tiedostaminen, että palovaroitin on ollut samassa kohdassa hyllyä nyt jo useamman kuukauden. Todennäköisesti ilta-aurinko on siis lämmitellyt optista varoitintani useampanakin iltana läpi kesän, vaikka en itse olekaan ollut sitä kuulemassa...

Kiva. Terveisiä naapureille.

Jaksamisruokavalio = RHH

En yleensä ole mikään varsinainen sokerihiiri. Syön kyllä pieniä määriä keksejä, kakkuja, pullia ja piirakoita silloin, kun niitä on tarjolla, mutta esimerkiksi karkkia, limpparia, jäätelöä, sokeroituja jugurtteja/rahkoja/vanukkaita tms... en harrasta, enkä ole pitkiin aikoihin leiponut tai ostanut keksejä tai leivoksia kotiinkaan. On kuitenkin hämmentävää huomata, miten helposti noita sokeriherkkuja tulee syötyä a.) töissä, b.) kiireessä ja c.) huomaamatta. Vielä hämmentävämpää on ollut huomata, miten nopeaa ja vaivatonta on solahduttaa ylimääräinen sokeri osaksi ihan normaalia päivittäistä ruokavaliota. Siis vaikka alunperin niitä herkkuja ei edes tehnyt mieli!

Alkuviikosta mulla oli kolme hammaslääkäri-/oikomishoito-/terveydenhuoltoajanvarausta vuorokauden sisällä. Maanantaina menin töihin vasta puoli yhdeksitoista, kun aamu kului kivasti ympäri kaupunkia pyöräillessä. Koska mulle jäi lyhykäinen vapaahetki ennen töiden alkua, päätin palkita itseni reippaudesta päätymällä Arnold'siin aamupalalle.

Maanantaiaamun pelastuspulla toi lohtua ja hyvää mieltä aika pitkälle iltapäivään ja alkuiltaan, joten tiistaina päätin kokeilla samaa sen jälkeen, kun olin ensin käynyt paikkauttamassa hampaani. Ilman puudutusta, mainittakoon (jotta saisin tapahtuman kuulostamaan vieläkin kivuliaammalta, kuin mitä se todellisuudessa oli).

Tiistaiaamupäivän suklaan- ja keksintäyteisen teetuokion jälkeen olin jo vakuuttunut siitä, että vain riittävän korkea verensokeritaso saisi minut pysymään edes suunnilleen järjissäni loppuviikon ajan, joten keskiviikon kunniaksi päädyin ostamaan pullapohjaisen rahkapiirakan, jonka sain kotona nauttia jälkiruokana sekä ilta-, aamu- ja välipaloina ihan keskenäni. Tätä tavallisuudesta poikkeavaa pullailutilanteiden jatkumoa perustelin itselleni toteamalla rahkapiirakan olevan ainakin melkein terveysruokaa; proteiinit ja hiilarit on kaikki just kohillaan, ja rusinat voi ihan hyvin luokitella HE-VI -osastoon kuuluviksi...

Tänään päätin palata takaisin ns. normaaliin ruokavaliooni, ja jätinkin melkein kaikki ekstraherkut ihan suosiolla kauppaan. Kotiintuomisiksi nappasin ainoastaan muka-terveellisen "salaatin" (joka koostui pääosin mozzarellasta, fetajuustosta ja leipäjuustokuutioista) sekä pussillisen valkosuklaalla kuorrutettuja lakuja...

Kaiken kaikkiaan olen viimeksi kuluneiden neljän arkipäivän aikana syönyt sokeroituja herkkuja varmasti enemmän, kuin keskimäärin neljän viikonkaan aikana. Merkillistä kyllä, mutta olen tällä viikolla myös jaksanut kiireen ja stressintäyteistä arkeani sekä ylipitkiä työpäiviä kohtalaisen hyvin - mielestäni jopa paljon paremmin, kuin kahdella ensimmäisellä työviikolla. (Siihen en aio ottaa kantaa, paljonko empiirisen tutkimukseni tuloksiin vaikuttavat ruokavalio ja muut elämäntavat, ja paljonko poikkeukset aikatauluissa tai työnkuvassa ja tehdyissä työtunneissa...)

Viikon fiilis

Oon mustelmainen, väsynyt, hikinen, nälkäinen ja yltäpäältä hiekassa. 

Joinakin päivinä mun vaatteissa voi olla voitahroja, maitoa, ruokaa tai vaikka pissaa. 

Yhtenä päivänä mulla oli hihassa kiisseliä, jota joku lapsi tosin kivenkovaan väitti kakaksi...

Mulla on uusi työpaikka. 

Ja just nyt aika paljon kaikkea.

(Tai okei, kaikkea paitsi vapaa-aikaa!) 

Ja mua väsyttää. 

Mut muuten menee ihan hyvin.

On vaan tosi paljon kaikkea.

Ja lisäksi mun lähimuisti pätkii.,,

Ja joko muuten kerroin, että mua väsyttää?

WTF?

Onko nyt syksy?
Miksei mulle oo kerrottu?

♥

Ihan ite

Voi olla vaikee uskoo, mutta...

...ihan ite asensin. 

POM11YL

Siivosin mun tärkeiden papereiden pino(j)a. Paikansin monenlaisia tärkeitä papereita. 
Niinku nyt esimerkiks näitä opiskeluaikaisia (epäilemättä edelleen tärkeitä) lajintunnistustehtävämonisteita: 

(Ja tässä kohtaa kannattaa muistaa, että minä kuitenkin valmistuin. 

Kasvatustaiteen mestariksi. Ja luokanopettajaksi.)

VOEMAlla

Kävin tänään parhaushenkilön kanssa parhauspaikassa kiipeilemässä. 

Oli ihan superkivaa! Ja muutenkin kaikella tapaa parhautta!

 Ei edes haitannut 

vaikka 

sainkin yllättävän korkeanpaikankammokohtauksen 

(no siis viisi metriähän on jo aika korkealla...), 

tulin köysiseinältä alas kädet ja jalat täristen, 

ja muutenkaan 

en ihan osannut,

enkä uskaltanut 

kaikkea

mitä olisin tahtonut.

Kiipeilin kuitenkin varpaani ja sormeni kipeiksi.

Ja sitä paitsi 

mulla on nyt ihan omat

ihan uudet kiipeilykengät

ja -valjaat.

Kesäkuu

26.6.

 

Tänään olisi ollut isän ja äidin kahdeskymmeneskahdeksas hääpäivä. 

Sitä ei kuitenkaan juhlittu. Kahdeskymmenesseitsemäs jäi heidän viimeisekseen.

Vaikka sitä ei kukaan vielä silloin osannut aavistaakaan.

Lomapuuhat pt. 1

Niin no. Nyt on kuitenkin jo mun kesäloman neljäs päivä...

May the odds be ever in your favor! (Eli: "Ohi on!")

Muutama kuukausi sitten laskin väsyneenä päiviä kevään harjoituskauden päättymiseen.
Odotin epätoivoisena kesäloman alkamista ja tuskastuttavan hitaasti etenevän tammikuun kulumista.

Nyt ajattelen edessä olevaa kesälomaa ja harjoituksettomia viikkoja haikein ja varsin epätodentuntuisin mielin.

Takana on tolkuton määrä yhteisiä vuosia, harjoitus- ja kilpailukausia,
kisareissuja, leiripäiviä, oheistreenejä ja joukkueiltoja sekä tietysti
salilla vietettyjä iltapäiviä ja iltoja ja niiden myötä tuhansia ja taas tuhansia treenitunteja.

Takana on järjetön määrä työ- ja harjoitustunteja (minun työtuntejani ja heidän treenituntejaan),
valtavasti vuosi-, kausi- ja viikkosuunnitelmien väkertämistä, testitulosten analysointia, koreografisia ratkaisuita, kalenteripalavereita, sähköpostiviestejä, nettisivupäivityksiä, somejulkaisuja, kuvankäsittelytunteja ja videoanalyysiä.

Viimeksi kuluneisiin kymmeneen kuukauteen on mahtunut niin sanotusti tosi paljon kaikkea;
Hämmästyttävän helppoja hetkiä, huomattavan haastavia ajanjaksoja
ja sitten...no. Sitten niitä ihan oikeasti vaikeita aikoja myös.

Kuluneisiin treenikausiin ja -vuosiin on sisältynyt lukuisia onnistumisia,
mutta myös lukemattomia epäonnistumisia,
avoimia tunneilmaisuja, tahtojen taistelua,
itkettyjä itkuja, unettomia öitä,
niin isoja kuin pieniäkin pettymyksiä,
onnenhetkiä, erävoittoja
ja määrättömästi erilaisia ylpeydenaiheita.

Kyyneleitä on vuodatettu niin ilon kuin surunkin hetkellä;
yhteisesti jaettuja tunnekokemuksia on tarjolla aika lailla laidasta laitaan.

Iloa, naurua, ylpeyttä, onnea.
Pettymystä, harmia, uskoa ja luottamusta.
Riemua, rakkautta, tiuskintaa ja turhautumista.
Surua, lohtua, kyyneleitä, hymyjä.

Jokainen joka vähänkin tuntee minua tai toimintatapojani, tietää että olen tehnyt tätä työtä koko sydämelläni.

Olen omistanut valmennustyölle käytännössä kaiken vapaa-aikani, energiani, toimeliaisuuteni ja tarmoni.

Kukaan minut oikeasti tunteva ei voi väittää, ettenkö olisi kantanut vastuuvalmentajan titteliäni ylpeydellä.
Olen hoitanu toimeni niin huolellisesti, tunnollisesti, omistautuneesti ja tehtävääni paneutuen, kuin ikinä osaan.

Ja kaikesta tästä huolimatta
olen saanut näiden vuosien aikana varmasti enemmän,
kuin olen koskaan pystynyt antamaan.

Voin vain toivoa, että valmennettavani vielä josks antavat minulle anteeksi ajoittaisen aivottomuuteni, totaalisen tilannetajuttomuuteni, satunnaiset sopimattomat sanavalintani sekä valitettavan puutteellisena esiintyvän tahdikkuuteni (toisin sanoen siis täydellisehkön tahdittomuuteni), joista ovat joutuneet kärsimään niin valmennettavani kuin valmentajakolleganikin.

Olen antanut kaikkeni,
olen tehnyt voitavani,
ja vaikka tiedän,
ettei sekään ole aina riittänyt,
olen silti tästä kaikesta - valmentamistani voimistelijoista, joukkueestani (joukkueistani) ja koko ikäluokasta - sekä aika ajoin myös itsestäni ihan suunnattoman ylpeä.

Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä,
että olen saanut valmentaa juuri näitä nuoria urheilijalupauksia.

Toivon kaikkea hyvää matkallenne.

Olkoon onni aina teille myötäinen! ♥

...

Kahdeksan yhteistä vuotta, puolisentoistatuhatta iltaa treenisalilla, satoja ja taas satoja tunteja kisoissa ja leireillä - mieletön määrä muistoja! Yhdessä on koettu onnistumisia ja epäonnistumisia, voittoja ja häviöitä. On itketty ja naurettu, kasvettu ja kasvatettu. Opittu ja koettu kaikenlaista. Yhdessä.

Vuodesta 2007 asti olen omistanut ison osan elämästäni voimisteluvalmennukselle ja erityisesti yhdelle tietylle (alunperin kahden, sitten kolmen ja nyt viimeisimpänä enää yhden joukkueen muodostamalle) jengille.

Toki joukkueet ja niiden nimet on vaihtuneet vuosien varrella moneen kertaan, mutta tytöt ja valmentaja on pysyneet aina vain. Kuluneiden vuosien aikana on väkikin tietysti osittain vaihtunut, mutta edelleen mukana on niitäkin (nyt syksyllä kasiluokalle meneviä) voimistelijoita, jotka on olleet mun valmennuksessa ihan sieltä eskari-ikäisistä asti!

Huomisen jälkeen tästä yhdestä ikäluokasta ja sen viimeisestä jäljellä olevasta joukkueesta tulee kuitenkin arkistokamaa. Voimistelijat jatkavat syksyllä uusissa joukkueissa ja valmentajat vähän kuka missäkin.

Tuntuu kummalliselta. Jotenkin uudelta. Jännittää. Itkettää. Naurattaa. Helpottaa. Tuntuu huojentavalta. Pyörryttää. Pelottaa.

Vähän tuntuu tietysti haikealtakin.

Mutta onneksi ylpeältä myös.

Ihan hyvin me vedettiin. Oikeesti.

Vuosi sitten

Vuosi sitten kotonani näytti tältä:

Pari kuukautta aiemmin oli näyttänyt tältä: 

Ja tietysti tältä myös: 

Nyt kaikki näyttää ja tuntuu ihanan normaalilta. 

(Eli semisti sekaiselta, mutta kuitenkin ehjältä ja asumiskelpoiselta.)

♥ KOTI ♥

Kevät ♥

"Laita, ope, silmät kiinni!" 

"..."

"Saa avata!"

Ei mulla nyt muuta.

Siivouspäivä

Päätin eilen vähän siivota. 

Raivasin olohuoneen...

...ja keittiön...

...järjestelin vaatekaapit...

...kävin läpi satoja sivuja opiskeluaikaisia luentomuistiinpanoja ja muita kurssimateriaaleja....

...ja sitten...no - väsähdin kesken paperien mapituksen.

 Siis ihan hyvä muuten, mutta kaiken kaikkiaan täällä oli kyllä siistimpää ennen kuin aloitin.

Työsuhde-etuja

Opetustyön arkisia ulottuvuuksia: Miss Valentine -kisan livestream ♥

HYP!

Vapaapäivän to-do -lista

Vapaapäivä!

Mitähän sitä...?

Niin. Oishan se epäilemättä tosi hienoa, jos edes joskus kykenis tekemään yhden asian ihan rauhassa loppuun ennen uuden aloittamista. Tai niinku että lukemaan vaikka kirjoja aina yhden eikä yhdeksää kerrallaan. 

Tammikuu

Tärkein ohje

Ruokapäiväkirja

FB:ssakin julkaistussa tammikuun hyvinvointikalenterissa oli yhtenä haastetehtävänä ruokapäiväkirjan pitäminen. Koska olen kaikissa haasteissa aina ihan huono (siis koska unohdan koko haastehässäkän suunnilleen joka toinen päivä ja joka toinen päivä yritän sitten epätoivon vimmalla toteuttaa niitä aiempien päivien rästitehtäviä (...kunnes yleensä jossain viimeistään viikon kohdalla kyllästyn koko touhuun ja jätän homman sikseen...)) ei tämäkään ruokapäiväkirjahaaste nyt sitten toteutunut ihan ajallaan, mutta ennakko-odotuksista poiketen toteutui kuitenkin.

Kuva viime viikonlopun ruokamatkalta rinkileiriltä Kisakalliosta

Ruokapäiväkirja / TIISTAI 13.1.2015:

klo 8 kaksi lasillista vettä
klo 9 lasillinen vettä
klo 10:30 juustosämpylä (täytteenä voita, juustoa ja paprikaa), yksi lasi maitoa,1 dl maustamatonta jugurttia ja kaksi ruokalusikallista superfoodmixpähkinäsekoitusta (goijimarjaa, cashewpähkinöitä, mulpereita, raakasuklaahippuja, manteleita jne...)
klo 12 lasillinen vettä
klo 13 kaksi lasillista vettä
klo 14 lasillinen vettä
klo 15 lautasellinen pinaattikeittoa, yksi kananmuna, yksi pala ruisleipää (päällä voita), 1/4 tomaatista, kolme suikaletta kesäkurpitsaa, lasillinen maitoa, lasillinen vettä, jälkiruoaksi mukillinen teetä ja Pätkis
klo 17 kaksi lasillista vettä
klo 19:30 yksi cashewpähkinä, yksi goijimarja, yksi manteli, yksi (pieni!) hippu raakasuklaata, kaksi pientä kiveä* ja lasillinen vettä
klo 20:30 kolme ja puoli juustosämpylää (täytteenä voita, juustoa ja vegaanisalamia), mukillinen teetä, yksi lasi maitoa, yksi lasi vettä, jälkiruoaksi lusikallinen salmiakkijauhetta

Kaiken kaikkiaan totesin ruokailutottumuksistani päiväkirjaseurannan perusteella seuraavaa:
1. Juon aika paljon vettä. (Mutta se on kai ihan hyvä.)
2. Syön aika paljon sämpylöitä. (No okei, yleensä syön sämpylöitä ehkä korkeintaan kerran kuukaudessa. Eilen muhun vain sattui iskemään juustosämpylöidenostoinnostus, jota tänään seurasi vimmattu leivontainnostus... (Ja siitä se sitten lähti...))
3. En ehkä sittenkään syö hedelmiä/kasviksia ihan niin valtavanpaljonhirmuisesti (tai edes tarpeeksi) kuin olen kuvitellut. (Tai sitten kyseessä oli vain päiväkohtainen poikkeus, seliseli.)

*luulin niitä raakasuklaiksi ja poimin lattialta suuhuni (kyllä en suosittele lämpimästi kokeilemaan)