Yksi vuosi.
Kaksitoista kuukautta.
Viisikymmentäkaksi viikkoa.
Kolmesataakuusikymmentäviisi vuorokautta.
Vuosi on vähän viimeisen päälle vaikea käsite.
Erityisen vaikeaa on kuitenkin se, mitä siinä ajassa ehtii tapahtua.
Ja mitä ajatella.
Mitä ymmärtää,
ja miten käsitellä tapahtunutta.
ja miten käsitellä tapahtunutta.
Kaikkein vaikeinta on ollut yrittää yrittää ymmärtää sitä, mikä tapahtui tasan vuosi sitten. Sitä en veläkään ihan aina käsitä, sisäistä, muista, ymmärrä tai yksinkertaisesti jaksa tajuta.
Vuodessa ehtii tapahtua kamalasti kaikkea.
Itkua, naurua, iloa ja surua. Onnistumisia ja ylpeyttä, turhautumista ja harmia.
Itkua, naurua, iloa ja surua. Onnistumisia ja ylpeyttä, turhautumista ja harmia.
Ennen kaikkea vuodessa ehtii tulla aivan mieletön ikävä.
Turhauttavinta tässä on sen tiedostaminen, että kuluneen vuoden aikana varsin tutuiksi tulleet tuska ja kaipaus eivät lopu nyt eivätkä myöhemminkään. Ensimmäisen vuoden jälkeen tulee toinen vuosi, ja sen jälkeen kolmas. Ja sitten neljäs. Ja viides. Ja kuudes ja seitsemäs ja... Jokaisen kuluneen vuoden tilalle tulee aina uusi vuosi - ja aina vain isompi ikävä. Loputtomiin. Aina ilman äitiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti