TIIT-TIIT-TIIT

Ostin uuden palovaroittimen.  Tuossa...no, puolitoista vuotta sitten.

Asensin sen (tai no, okei, pyysin ystävääni asentamaan sen) ihan asianmukaisesti paikoilleen olohuoneen kattoon. Aika pian sitten totesin, että varoitin on vähintäänkin aivan älyttömän yliherkkä valolle, lämmölle, savulle, vesihöyrylle ja no...kaikelle.

Olen saanut palovaroittimeni ujeltamaan tarkoituksettomasti (ja valitettavan usein vieläpä aikaisin aamulla, myöhään illalla tai ihan vaan esimerkiksi keskellä yötä) mm. paahtaessani leipää, paistaessani lettuja ja sytyttäessäni kynttilän (samassa huoneessa, mutta monen metrin päässä palovaroittimesta).
TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT...

Nuo edellä luetteloitsemani esimerkit nyt vielä saattaisivat kuuluakin nipinnapin normaalin piiriin, mutta entäs tietokoneen käyttö, ulkoisen kovalevyn unohtaminen yön ajaksi virtalähteeseen, teeveden lämmittäminen mikroaaltouunissa ja ihan vaikka vain perunoiden keittäminen?
TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT-TIIT...

Huoh.

Koska kyllästyin aika nopeasti keittiöjakkarakiipeilyyn (ja palovaroittimen ujelluksen ennaltaehkäisyyn tähtäävään jatkuvaan Opettaja-lehdellä/Aku Ankalla tms... leyhyttelyyn) jokaisen ruoanlaittokerran yhteydessä, päädyin ottamaan palovaroittimen alas paikaltaan ja uudelleensijoittamaan sen kätevästi käteni ulottuville niin, että sen vaientaminen onnistuu myös varsinaisen ruoanlaiton lomassa.

Joo, ei saisi. Tiedän.

Testattuja sijoituskohteita:
- keittiön pöydällä (liian lähellä hellaa ja liikaa auringonvaloa)
- kirjoituspöydällä makuuhuoneessa (liian lähellä naapurin makuuhuonetta, liian lähellä omakohtaista kuuroutumista, liian kaukana mahdollisista palonlähteistä)
- eteisen lipaston päällä (liikaa auringonvaloa)
- makuuhuoneessa sohvatyynyjen alla ((liian kaukana mahdollisista palonlähteistä, muuten toimi hyvin! (paitsi että unohdin palovaroittimen muutamankin kerran sinne sohvalle, kun lähdin kotoa pois pidemmäksi aikaa...))
- mikroaaltouunin päällä (liian kuuma (muka) ja liian vaikea löytää, jotta voisi vaientaa nopeasti)
- tietokonenurkkauksessa (liian kuuma ja TODELLAKIN liian vaikeaa löytää esimerkiksi keskellä yötä)*
- olohuoneen kirjahyllyssä (liian matalalla ja liian vaikea löytää)**

Huoh taas.

*Kyllä on yksi omituisimmista olotiloista ikinä ollut se, kun heräsin joskus kevättalvella keskellä yötä palohälyttimen ujellukseen, mutta en hyvistä yrityksistä huolimatta pystynyt paikantamaan äänen lähdettä... ("Mikä ääni tuo on? Onko tuo puhelin/ovikello/mikrouuni? (Ei ole.) Onko tuo palovaroitin? Jos on, niin onko se minun asuntoni palovaroitin? Vai naapurin? (Ei, kyllä se on minun.) Onko mulla edes palovaroitinta? (Ilmeisesti on.) Jos on, niin missä h******ssä se soi? Ja itse asiassa MIKSI se soi? Onko täällä tulipalo? Näkyykö jossain savua? Haiseeko täällä savu? Pitäisikö laittaa valot päälle? Pitäisikö pukea vaatteet päälle? Mistä hitosta tuo ääni kuuluu?")

**Ja se kun eilen, muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen, vietin aurinkoista kesäiltaa poikkeuksellisesti kotonani. Yhtäkkiä palohälytin alkoi taas ujeltaa (jossain, en tosiaankaan paikantanut missä) ilman mitään selvästi havaittavissa olevaa syytä. Lopulta paljastui, että ilta-aurinko paistaa asuntoni ikkunasta sisään vähän viistosti - ja muutaman minuutin ajan auringonvalo kohdentuu suoraan siihen kirjahyllyn reunaan, johon olen palovaroittimen edellisen ujelluskerran jälkeen (kätevästi aivan käden ulottuville ja kuitenkin suojaan auringonvalolta) sijoittanut.

Tunnelmaa toki paransi myös sen tosiasian tiedostaminen, että palovaroitin on ollut samassa kohdassa hyllyä nyt jo useamman kuukauden. Todennäköisesti ilta-aurinko on siis lämmitellyt optista varoitintani useampanakin iltana läpi kesän, vaikka en itse olekaan ollut sitä kuulemassa...

Kiva. Terveisiä naapureille.

Jaksamisruokavalio = RHH

En yleensä ole mikään varsinainen sokerihiiri. Syön kyllä pieniä määriä keksejä, kakkuja, pullia ja piirakoita silloin, kun niitä on tarjolla, mutta esimerkiksi karkkia, limpparia, jäätelöä, sokeroituja jugurtteja/rahkoja/vanukkaita tms... en harrasta, enkä ole pitkiin aikoihin leiponut tai ostanut keksejä tai leivoksia kotiinkaan. On kuitenkin hämmentävää huomata, miten helposti noita sokeriherkkuja tulee syötyä a.) töissä, b.) kiireessä ja c.) huomaamatta. Vielä hämmentävämpää on ollut huomata, miten nopeaa ja vaivatonta on solahduttaa ylimääräinen sokeri osaksi ihan normaalia päivittäistä ruokavaliota. Siis vaikka alunperin niitä herkkuja ei edes tehnyt mieli!

Alkuviikosta mulla oli kolme hammaslääkäri-/oikomishoito-/terveydenhuoltoajanvarausta vuorokauden sisällä. Maanantaina menin töihin vasta puoli yhdeksitoista, kun aamu kului kivasti ympäri kaupunkia pyöräillessä. Koska mulle jäi lyhykäinen vapaahetki ennen töiden alkua, päätin palkita itseni reippaudesta päätymällä Arnold'siin aamupalalle.

Maanantaiaamun pelastuspulla toi lohtua ja hyvää mieltä aika pitkälle iltapäivään ja alkuiltaan, joten tiistaina päätin kokeilla samaa sen jälkeen, kun olin ensin käynyt paikkauttamassa hampaani. Ilman puudutusta, mainittakoon (jotta saisin tapahtuman kuulostamaan vieläkin kivuliaammalta, kuin mitä se todellisuudessa oli).

Tiistaiaamupäivän suklaan- ja keksintäyteisen teetuokion jälkeen olin jo vakuuttunut siitä, että vain riittävän korkea verensokeritaso saisi minut pysymään edes suunnilleen järjissäni loppuviikon ajan, joten keskiviikon kunniaksi päädyin ostamaan pullapohjaisen rahkapiirakan, jonka sain kotona nauttia jälkiruokana sekä ilta-, aamu- ja välipaloina ihan keskenäni. Tätä tavallisuudesta poikkeavaa pullailutilanteiden jatkumoa perustelin itselleni toteamalla rahkapiirakan olevan ainakin melkein terveysruokaa; proteiinit ja hiilarit on kaikki just kohillaan, ja rusinat voi ihan hyvin luokitella HE-VI -osastoon kuuluviksi...

Tänään päätin palata takaisin ns. normaaliin ruokavaliooni, ja jätinkin melkein kaikki ekstraherkut ihan suosiolla kauppaan. Kotiintuomisiksi nappasin ainoastaan muka-terveellisen "salaatin" (joka koostui pääosin mozzarellasta, fetajuustosta ja leipäjuustokuutioista) sekä pussillisen valkosuklaalla kuorrutettuja lakuja...

Kaiken kaikkiaan olen viimeksi kuluneiden neljän arkipäivän aikana syönyt sokeroituja herkkuja varmasti enemmän, kuin keskimäärin neljän viikonkaan aikana. Merkillistä kyllä, mutta olen tällä viikolla myös jaksanut kiireen ja stressintäyteistä arkeani sekä ylipitkiä työpäiviä kohtalaisen hyvin - mielestäni jopa paljon paremmin, kuin kahdella ensimmäisellä työviikolla. (Siihen en aio ottaa kantaa, paljonko empiirisen tutkimukseni tuloksiin vaikuttavat ruokavalio ja muut elämäntavat, ja paljonko poikkeukset aikatauluissa tai työnkuvassa ja tehdyissä työtunneissa...)

Viikon fiilis

Oon mustelmainen, väsynyt, hikinen, nälkäinen ja yltäpäältä hiekassa. 

Joinakin päivinä mun vaatteissa voi olla voitahroja, maitoa, ruokaa tai vaikka pissaa. 

Yhtenä päivänä mulla oli hihassa kiisseliä, jota joku lapsi tosin kivenkovaan väitti kakaksi...

Mulla on uusi työpaikka. 

Ja just nyt aika paljon kaikkea.

(Tai okei, kaikkea paitsi vapaa-aikaa!) 

Ja mua väsyttää. 

Mut muuten menee ihan hyvin.

On vaan tosi paljon kaikkea.

Ja lisäksi mun lähimuisti pätkii.,,

Ja joko muuten kerroin, että mua väsyttää?

WTF?

Onko nyt syksy?
Miksei mulle oo kerrottu?

♥