Kuluneella syyslukukaudella oon tehnyt empiiristä tutkimusta kuudesluokkalaisten keskuudessa. Kahden intensiivisen esiopetusvuoden jälkeen odotin paluun kuudennelle olevan pienoinen kulttuurishokki, mutta varsinainen shokki olikin se, ettei mitään shokkia ollut.
Yksi tutkimukseni keskeisistä tuloksista on, että kuusivuotiasta ja kuudesluokkalaista yhdistävät kovin monet asiat ja yllättävän yhtenäiset kiinnostuksenkohteet.
Muutamia esimerkkejä mainitakseni:
💎 Kumpikin hukkaa/kadottaa/unohtaa/hävittää piponsa, hanskansa, kynänsä ja kenkänsä kymmenen kertaa päivässä, eikä löydä niitä esimerkiksi omasta eteislokerostaan ilman opettajan apua ja henkilökohtaista ohjausta.💎 Kumpikin nauraa (ääneen) joka kerta kuullessaan sanan "kakka".💎 Kumpikaan ei käytä veistä ruokaillessaan. (Tai ruokailuvälineitä ylipäätään.)💎 Kummankaan käsialasta ei saa mitään selvää. Jostain syystä etenkin P:n kirjainmuoto on hienomotorisesti hyvin haastava tuottaa, ja kirjoitussuunta, samoin kuin kirjaimen paikka viivastolla, ilmeisesti täysin mahdoton muistaa. Iso "P" tai pieni "p" voi esiintyä missä tahansa kohtaa sanaa, missä muodossa tahansa ja millä viivalla tahansa – täysin riippumatta siitä, onko kirjaimet sen ympärillä kirjoitettu pien- vai suuraakkosin ja onko kyseessä erisnimen ensimmäinen kirjain tai uuden virkkeen alku vai ei.💎 Kumpikin huutaa (jatkuvasti) innostuessaan, onnistuessaan, ilostuessaan ja ahdistuessaan.💎 Kumpikin heittelee tavaroita suuttuessaan. (Erona tosin mainittakoon, että kuudesluokkalainen ottaa kuusivuotiasta taitavammin kopin hänelle (tai häntä kohti) heitetystä esineestä.) 💎 Kumpikaan ei pysty pitämään asioita mielessään puolta sekuntia pidempään. Siksi jokainen mieleen juolahtava ajatus on kailotettava välittömästi kaikkien läsnäolevien tietoon, jottei ainoakaan potentiaalisesti hauska tai tärkeä juttu varmasti menisi kavereilta ohi korvien.
Kummankin ikäryhmän edustajien kanssa toimiminen on opettajanäkökulmasta varsin...avartavaa. Ja kasvattavaa ja hauskaa. Mut varsinkin kasvattavaa. Ja hauskaa.
