12.9.2014-12.9.2015

Yksi vuosi.

Kaksitoista kuukautta. 

Viisikymmentäkaksi viikkoa. 

Kolmesataakuusikymmentäviisi vuorokautta.

Vuosi on vähän viimeisen päälle vaikea käsite. 

Erityisen vaikeaa on kuitenkin se, mitä siinä ajassa ehtii tapahtua. 

Ja mitä ajatella.

Mitä ymmärtää,
ja miten käsitellä tapahtunutta. 

Kaikkein vaikeinta on ollut yrittää yrittää ymmärtää sitä, mikä tapahtui tasan vuosi sitten. Sitä en veläkään ihan aina käsitä, sisäistä, muista, ymmärrä tai yksinkertaisesti jaksa tajuta.

Vuodessa ehtii tapahtua kamalasti kaikkea.
Itkua, naurua, iloa ja surua. Onnistumisia ja ylpeyttä, turhautumista ja harmia. 

Ennen kaikkea vuodessa ehtii tulla aivan mieletön ikävä.

Turhauttavinta tässä on sen tiedostaminen, että kuluneen vuoden aikana varsin tutuiksi tulleet tuska ja kaipaus eivät lopu nyt eivätkä myöhemminkään. Ensimmäisen vuoden jälkeen tulee toinen vuosi, ja sen jälkeen kolmas. Ja sitten neljäs. Ja viides. Ja kuudes ja seitsemäs ja... Jokaisen kuluneen vuoden tilalle tulee aina uusi vuosi - ja aina vain isompi ikävä. Loputtomiin. Aina ilman äitiä.

Filosofiaa

Eskari-ikäisten kepeää filosofista pohdintaa ruokapöydässä:

LAPSI 5 v.: Ihminen ei pysty olemaan tekemättä mitään.
LAPSI 6 v.: Ei niin! 
LAPSI 5 v.: Koska vaikka vaan seisois hiljaa paikallaan niin sillonki seisoo hiljaa paikallaan!
LAPSI 6 v.: Ja paikallaan seisominen on eri ku olla tekemättä mitään. 
LAPSI 5 v.: No nii-i! Koska onhan seki tekemistä! 
LAPSI 5 v.: Mut on sekin tekemistä jos on tekemättä mitään! 
LAPSI 5 v.: Ihminen ei pysty olemaan tekemättä mitään.
LAPSI 6 v.: Ei niin! Niin kauan ku on olemassa ni tekee aina jotain! 
LAPSI 6 v.: On vaikka vaan olemassa. On seki tekemistä!
LAPSI 6 v.: Ja itse asiassa vaikka ei olis edes olemassa ni sillonkaan ei voi olla tekemättä mitään, koska sekin on tekemistä että EI OLE. Siis olemassa.

Raportoijana OPE 28 v., joka ei kyennyt puutteellisehkon argumentaatiotaitonsa puolesta osallistumaan tämänpäiväiseen lounaskeskusteluun (mutta tyytyi sen sijaan lappamaan koko keskustelun ajan suuhunsa tyynesti kiivaasti lisää ruokaa).

Vuosi sitten (7.9.2014)

Puhuin äitini kanssa viimeisen kerran tasan vuosi sitten. En muista enää mitä tai mistä. Mutta jotain kuitenkin.

En tiedä vieläkään, olisinko sanonut tai tehnyt jotain toisin, jos olisin silloin tiennyt sen kerran jäävän viimeiseksi. Ehkä olisin, ehkä en. Sen tärkeimmän sain kuitenkin kerrottua.

Vaikka olisi mulla ollut aika paljon kaikkea kerrottavaa vielä myöhemminkin.