Jo kolme.
Vasta kolme.
Kolme vuotta sitten tähän kellonaikaan minä imuroin. Ihan vähän myöhemmin säikähdin aivan helvetisti — enemmän kuin mitään ikinä ennen sitä tai sen jälkeen.
Seuraavista tunneista en muista paljoa.
Itkin kamalasti ja yritin puhua isälle järkeä. "Enää ei ole kiire", hoin. Istuin autossa, itkin hississä ja kävelin pitkin sairaalan käytävää. Ulkona satoi ja oli pimeää.
Käytävän päässä olevaan huoneeseen, jo tutuksi tulleeseen, oli sillä kertaa tosi vaikea mennä sisälle. Pelkäsin enemmän kuin koskaan, ja itkin lisää.
En halunnut jäädä huoneeseen enkä lähteä sieltä. En ollut halunnut sinne enkä missään nimessä halunnut sieltä pois.
Halusin ajan pysähtyvän ja halusin sen kuluvan. Halusin palata ajassa taaksepäin ja hypätä kymmenen tai viisikymmentä vuotta eteenpäin. Itkin taas.
Pidin äitiä kädestä. Pidin isää kädestä. Itkin paljon. Tuntui tyhjältä. Otin valokuvia. Tai joku muu otti, en muista enää tarkasti. Lähetin yhden tekstiviestin ja itkin taas.
Siihen kipuun pelkäsin oikeasti kuolevani. Hetkittäin kyllä myös toivoin sitä — mutta pelkäsin kuitenkin enemmän kuin toivoin.
Myöhemmin illalla soitin kaksi puhelua ja lähetin yhden sähköpostin. Muuta en siitä illasta muista.
Nyt tuntuu surulliselta, sekavalta ja surkealta.
Kaoottiselta, kiitolliselta ja kamalalta.
Tuntuu pahalta, mutta ei pahemmalta kuin miltä pahimmillaan on tuntunut.
Tuntuu lohduttomalta, kohtuuttomalta, kurjalta, ikävältä, epäreilulta, onnettomalta, itkuiselta ja vaikka miltä. Ehkä myös ja ennen kaikkea siltä, ettei lähimainkaan riittävän kuvaavia sanoja juuri nyt ole. Tai epäilemättä on, mutta minä en niitä löydä.
Kirjoittaminen oli aluksi helpompaa, puhuminen vaikeaa. Nykyisin pystyn välillä jo puhumaan, mutta en tiedä osaanko enää kirjoittaa. Saatan osata. Saatan opetella. Haluaisin ainakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti