Pidän pakohuonepeleistä.
(Pidän myös valokuvaamisesta ja vohveleista, mutta se ei nyt yllättävästi kuitenkaan liity tähän.)
Vaikka pakohuonepelikokemukseni ovatkin aina tähän asti olleet yksinomaan voitokkaan myönteisiä, tiedän myös tasan tarkkaan millainen olisi se pakohuone, josta en pääsisi tunnissa ulos.
Ensimmäisessä tehtävässä minun pitäisi sommitella, rajata ja valokuvata tila(isuude)sta yksi (tasan yksi, vain yksi) otos, josta tapahtumahetken kaikki eri tunnelmat välittyvät katsojalle mahdollisimman hyvin.
Pelin seuraavien 34 minuutin ajan istuisin pakohuoneen nurkassa matkapuhelin kädessäni valitsemassa kuvaan sopivaa valotusta ja säätämässä rajausta enkä siksi muistaisi koko ensimmäisen tehtävän suorittamisen aikana tarkkailla pelikellossa kuluvaa aikaa.
Toisessa tehtävässä minun pitäisi luoda sen saman kuvan ympärille jonkinlainen sosiaalisen median julkaisu.
Aikaa tekstin ideoimiseen, kirjoittamiseen, muokkaamiseen ja julkaisemiseen olisi alunperinkin ollut alle tunti, ja koska kuvan ottamiseen ja muokkaamiseen olisi kulunut kuitenkin vähintään puoli tuntia, olisi aikaa jäljellä parhaassakin tapauksessa enää ehkä vain noin 25 minuuttia.
Aikapaineen alla alkaisivat ajatukseni kiertää kehää. Matkapuhelin kädessäni kuumenisi, ja kyyneleet kihoaisivat silmiini. Puhelimen näytölle putoilisi poskiltani hiljalleen kyyneleitä.
Aikarajan umpeutuessa istuisin edelleen ahdistuneena lattialla pohtimassa erilaisia allitteraatioita ja allegorioita, joilla voisin julkaisun aloittaa tai joihin voisin sen päättää. Ponnisteluistani huolimatta ei paperille kuitenkaan piirtyisi paljoakaan, ja puhelimen ruudulle valmista tekstiä tulisi vieläkin vähemmän.
Peli päättyisi. Pakohuone jäisi.
Julkaisisin postauksen kolme päivää myöhemmin.
Ja vielä viikko senkin jälkeen miettisin ääneen että tulikohan siitä nyt varmasti hyvä.
Tuliko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti