Unelmista (totta) pt. I

Mä en ole ehkä ikinä ollut oikein sellainen unelmoijatyyppi.

En osaa vastata oikein mitään, kun joku kysyy multa mun suurinta unelmaa.
En osaa vastata oikein mitään silloinkaan, kun multa kysytään et mistä mä ylipäätään unelmoin.

Eikä se vastaamattomuus johdu mitenkään siitä, ettenkö kehtaisi sanoa joitain tiettyjä asioita ääneen. Eikä kai siitäkään ettenkö sieluni syövereiden syvimmistä sopukoista saisi tiristettyä ulos tietoa siitä, mikä mulle on elämässä tärkeintä. Ei, koska tiedän mä sen.

Mulla ei vaan ole mitään sellaisia selkeitä tai konkreettisia unelmia, joiden toteutumista elämässä voisi mitata jotenkin asteikolla "toteutui" tai "ei toteutunut".

Lapsena toivoin ihan älyttömästi kolmea asiaa.

1. Että osaisin lentää.
2. Että saisin pikkusiskon tai -veljen.
3. Että Joulupukki toisi mulle Muumilaiva Merenhuiskeen.

Oliko nuo kolme asiaa mun lapsuuden suurimmat unelmat?

Niistä yksikään ei ollut varsinaisesti sellainen, jota olisin voinut oikeasti tavoitella tai jonka eteen olisin voinut tehdä töitä ja nähdä vaivaa tai johon olisin voinut itse muutenkaan sen suuremmin vaikuttaa. Vaikka olisin pilkkonut sen pikkusisarushaaveen millaisiksi paloiksi ja postittanut vaaleanpunaisissa kirjekuorissa ympäri valtakuntaa, niin emmä luultavasti siltikään olisi nyt kenenkään isosisko.

Ei. Mä uskon et ne kaikki oli asioita, joita mä kovasti kovasti toivoin ja joista haaveilin. Mut ei kai toiveet ja haaveet ole sama kuin unelmat?

 

Prinsessahäistä tai ylipäänsä naimisiinmenosta mä en koskaan unelmoinut. En myöskään omasta prinssistä/prinsessasta, lohikäärmeestä, maailmanympärysmatkasta, palatsista, ponista, autosta tai upeasta kartanosta jonka joskus omistaisin. En muista että olisin vielä teininäkään unelmoinut mistään elämää suuremmasta ensirakkaudesta, tulevasta puolisostani, opiskelupaikasta tai omaan kotiin muuttamisesta.

Tokihan mä sen elämää suuremman ensirakkauden sit sain, samoin kuin oman kodin ja useampiakin opiskelupaikkoja. Jotka, kyllä, olin kaikki halunnut tai joita olin toivonut tai joita aloin haluta viimeistään silloin kun ne sain.

Mutta oliko nekään varsinaisesti unelmia?

Mun mielestä ei. Haaveita, ehkä joiltain osin. Toiveita, kyllä. Toteutuneita tavoitteita myös, ainakin opiskelupaikan hakemisen ja saamisen osalta. Mutta myös hurjan paljon hyvää mäihää ja puhtaita sattumia.

Oli vain hyviä ja huonoja ideoita. Hetken mielijohteesta lähetettyjä tekstiviestejä, kirjeitä, tenttivastauksia ja työhakemuksia. Hyväksyttyjä ja hylättyjä valintakoetuloksia. Vuokrasopimuksia, junalippuja, ihastumisia ja irtisanomisilmoituksia. Oikeassa ja väärässä paikassa vuoroin väärään ja oikeaan aikaan olemisia. Ylä- ja alamäkiä, myötä- ja vastoinkäymisiä. Ihan tavallisia asioita. Sattumia, toiveita ja tavoitteita, joista osa toteutui ja osa jäi toteutumatta. (Tai on ainakin jäänyt vielä toistaiseksi toteutumatta.)

Ei sellaisia elämänmittaisia unelmia, joiden eteen olisin tehnyt kovaa työtä ja nähnyt vaivaa vuosikausia. Ei massiivisia glitterhuuruisia pastellipäiväunikuvitelmia, joiden saavuttamiseksi olisin ollut valmis luopumaan kaikesta muusta itselleni tärkeästä. Ei sellaisiakaan unelmia, jotka olisivat vain aina olleet olemassa antaakseen odotuttaa toteutumistaan.

Ei siis toteutuneita tai toteutumattomia unelmia vaan ihan tavallisia asioita.