Elämäni ilmapallona, osa 3

PÄIVÄ 3 (TO 20.12.2012) "Dagen efter"

Päivän havainnot:
- "Oho, en saa suuta kiinni."
- "Ai niin, en saa suuta auki."
- "Mieletön jano."
- "Järjetön nälkä."

- "Uni ei tuu."
- "TYLSÄÄÄÄÄ...."

 Elämäni on käymässä järjettömän tylsäksi. Olen pelannut tablet-pc:lläni satatuhatta kierrosta Pasianssia ja lukenut kaikkien tietämäni blogien uusimmat päivitykset läpi jo useampaan kertaan.

Osaston aamiaiskierroksella minulle tarjoillaan syötävää ensimmäistä kertaa tiistain jälkeen. Nokkamuki täynnä mehukeittoa on maailman yksinkertaisesti siistein (siis kuvaannollisesti - ei kirjaimellisesti) juttu juuri tällä hetkellä.
Myös neljän viljan velli maistuu taivaallisen hyvältä ja ravitsevalta (vaikka ensiksi poltankin suuni liian kuumaan velliin (ja vaikka vellistä vielä senkin jälkeen valuu suurin osa poskilleni ja vaatteilleni)).

Koska ylä- ja alahampaani on sidottu kiinni toisiinsa, en pysty raottamaan suutani kuin muutaman millin verran. Pienempi särkylääketabletti mahtuu raosta sisään (kunhan voimaa käyttää tarpeeksi), mutta isompi ei. Koska minun on tarkoitus kotiutua sairaalasta seuraavana päivänä, minun pitäisi päästä tippaletkusta ja kanyylista eroon tänään. Koska oloni on joka tapauksessa ihan hyvä, päätän jättää puolet aamun lääkeannoksesta ottamatta ja pärjätä sillä pienemmällä tabletilla, jonka sain kohtuullisella vaivannäöllä tungettua suuhuni.

Aamun lääkärintarkastuksessa tapaan kirurgini sekä hänen neljä kätyriään. Kaikki viisi seisovat ympärilläni ja ihan selvästi kiihkonsekaisen innostuksen vallassa ihmettelevät ikeniini porattuja skeletaaliankkureita. Vaikka en kyseisistä ankkureista juuri mitään tiedäkään, huomaan niiden tekevän suuren vaikutuksen yleisööni.

Kirurgin kommentin mukaan vaikutan "tosi reippaalta", kun pysyn ihan itse pystyssä ja jaksan vielä vitsailla sairaalahenkilökunnan kanssa. Oman kommenttini ja tuonhetkisten tuntemuksieni mukaan tosin vaikutin korkeintaan tosi känniseltä Bambilta tosi liukkaalla jäällä - sen verran haparoivia olivat nuo ensiaskeleeni sairaalasängystä käytävän toiselle puolelle tutkimushuoneeseeen. 

Kasvojeni turvotuksen määrää (joka on siis valtaisa) kirurgi kommentoi väitteellä: "Eihän toi oo ees paha!" ja jatkoheitolla: "Tai siis on toi varmaan susta paha, mut ei toi niin paha oo, mitä odotin..."

Kerron lääkärille, etten pystynyt nielemään toista särkylääketablettiani sen jättimäisen koon vuoksi ja vakuuttelen heti perään, että pärjään kyllä aivan mainiosti ilmankin. Tästä riemastuneena lääkärini lähes hyppää ilmaan ja tiedustelee minulta, haluaisinko saada kotiutumispaperit jo tänään, vai olla osastolla suunnitellusti perjantaihin asti.

Pari tuntia myöhemmin poistun osastolta kotiutumispaperit mukanani - vuorokauden verran etuajassa. Ennen kotiinlähtöä käyn vielä otattamassa itsestäni kontrolliröntgenet, ja sen jälkeen olen teoriassa vapaa kulkemaan. (Teoriassa siksi, että toiminnalliset mahdollisuuteni ovat edelleen kovin vähäiset, koska en voi esimerkiksi puhua, liikkua, ulkoilla, syödä tai saunoa vielä pitkään aikaan. Ja Pasianssin pelaamisen kannalta ei ole lopulta paljoakaan väliä sillä, pelaanko sitä sairaalavuoteessani vai olohuoneen sohvalla.)

Kotiin päästyäni onnistun pariinkin otteeseen polttamaan suuni nauttimalla nokkamukista liian kuumaa keittoa. Koska alahuuleni ovat kokonaan tunnottomat, enkä saa kieltä työnnettyä ulos suusta, tajuan keiton polttavuuden aina vasta siinä vaiheessa, kun soppa jo on suussani. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin tilanteeseeni varsin tyytyväinen: saan ihan päättää, mitä ja milloin syön tai en syö. Vellivaihtoehtoja on ainakin viisi tai kuusi erilaista, joten valinnanvaraa todella riittää!



Päivän aikana nautin kotonaolosta ja huikeasta itsenäisyyden tunteesta: voin mennä ihan itse vessaan tai jääkaapille ilman sairaanhoitajaa ja/tai tippatelinettä. Tämä se vasta on elämää!