Elämäni ilmapallona, osa 2

PÄIVÄ 2 (KE 19.12.2012) Leikkauspäivä

Herään kolmen tunnin unien jälkeen hoitajan tullessa huoneeseen klo 6:15.

Aamuhoitaja tuo minulle esilääkitykseksi jättikokoisen Panadol-tabletin sekä kaksi pienempää debottitablettia. Lisäksi hän tarjoaa mahdollisuutta rauhoittavan esilääkityksen (Diapam) nauttimiseen, mistä kuitenkin kieltäydyn kohteliaasti. 

Tietynlaisen tabletinnielemisen maailmanennätyksen saanen joka tapauksessa aikaan, kun nielaisen kaikki kolme tablettia vaivaisen 5 ml vesimäärän kera.

Seitsemän jälkeen minut kärrätään leikkaussaliin, missä saan poikkeuksellisesti kunnian kävellä leikkauspöydälle ihan itse. (Diapamin vaikutuksen alaisena en olisi lupaa saanut, enkä olisi siihen luultavasti edes pystynyt, mutta koska olin lähestulkoon selvinpäin, jalkojeni oletettiin kantavan muutaman metrin matkan huoneen ovelta leikkauspöydälle...) 

Leikkaussalissa on paljon valoja ja ihmisiä. Jalkani tärisevät. Mahdollisesti joko kylmästä tai jännityksestä, ja mitä todennäköisimmin näistä molemmista, johtuen. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin ylpeä lähes tyynenrauhallisesta itsestäni, kantavista jaloistani ja päätöksestäni selviytyä ilman rauhoittavia lääkkeitä.

Ennen puolta kahdeksaa tapaan anestesiahoitajan, anestesiahoitajaharjoittelijan, anestesialääkärin (eli nukkumatin), leikkaavan kirurgin sekä sairaanhoitajia. Potilastietojärjestelmä sekoilee edelleen, eikä tietojani saa auki leikkaussalin päätteiltä. Hetken kuluttua selviää, että anestesiahoitajalla on pääsy tietoihini, sillä järjestelmäpäivitys ei toistaiseksi ulotu anestesiapuolen käyttäjiin (...ei, vaikka sen pitäisi). Yritän kovasti olla miettimättä, mitä tietokoneyhteydelle ja potilastiedoilleni tapahtuu, jos päivitys astuu voimaan kesken leikkauksen.

Kanyylin paikoilleen asentamisen jälkeen nukkumatti antaa ennakkovaroituksensa ja pumppaa suoneeni puuduttavia lääkkeitä sekä antibiootteja. Päätän varmuuden vuoksi sulkea silmät jo nyt, jotta välttyisin inhottavilta näköharhoilta ja kuvittelemiltani pyörtymisefekteiltä. Tämän jälkeen ehdin (muistaakseni) ajatella vielä neljä ajatusta ennen nukutuslääkkeen saamista; neljännen ajatuksen kohdalla taisin ehtiä ehkä enintään puoleen väliin. 

- -

Ensimmäinen muistikuvani heräämöstä on se, kun saan vaivoin räpyteltyäni oikean silmäni auki ja ympäröivän maiseman nähtyäni tajuan heti olevani heräämössä. Ehdin juuri ja juuri nostaa käteni ikään kuin elossaolemisen, tai ehkä jonkinlaisen tervehdyksen merkiksi, ennen kuin nukahdan uudestaan.

Hetken (tai mistä minä tiedän - aikaa on voinut kulua heräämisteni välillä kauemminkin) kuluttua herään ja avaan molemmat silmäni. Yritän tunnustella vointiani, mutta en saa itsestäni irti juuri mitään. Pääosin minusta ei siis tunnu oikein miltään: ei erityisen pahalta, mutta ei toisaalta hyvältäkään.

Jotenkin etäisesti kuitenkin tajuan nostaneeni käteni ylös kuin puheenvuoroa pyytääkseni.

Pikaisen tilanneanalyysin perusteella päädynkin johtopäätökseen, jonka mukaisesti vasempaan poskeeni saattaa sittenkin sattua, ja aivokeskukseni on tämän vuoksi välittänyt oikean käteni lihaksistolle viestin, jonka mukaisesti minun tulee viitata voidakseni kiinnittää hoitajien huomion itseeni. Joku hoitajista tulee juuri silloin tiedustelemaan vointiani, ja vastaan hänelle lyhyen ytimekkäästi osoittamalla vasenta poskeani. 

Melko pian (tai siltä se tuntui...) heräämiseni jälkeen minut päätetään siirtää osastolle toipumaan. Matkan aikana ehdin hetken iloita eloonjäämisestäni ja tulevista talvitennareistani (...lupasin itselleni selviytymislahjaksi uudet kengät), kunnes huomaan jotain vielä hauskempaa: nostan kättäni ja huomaan sen olevan aivan kuivuneen veren peitossa. Tuossa tilassa ja tilanteessa luultavasti mikään ei olisi voinut huvittaa minua enempää, ja tästä löydöksestäni riemastuneena naurankin asiaa ääneen itsekseni koko matkan heräämöstä osastolle.
Ohikulkijat katsovat minua ehkä hieman säälien: paksuposkinen hullu hihityskohtauksen kourissa toinen käsi veressä ja koko pää kääreissä.

Hilpeää hekotustani vierestä seurannut sairaanhoitaja saa hetken kuluttua todistaa vierestä, kun loistofiilikseni yllättäen romahtaa, ja muutun muutamissa sekunneissa sekopäisestä supersankarista säälittävän surkeaksi sairaanhoidettavaksi. Heti osastolle päästyämme hoitaja asentaa happiviikset kasvoilleni, ja oloni koheneekin hetkiseksi.

Tajuntani kirkastuessa vähitellen havahdun huomaamaan, että minulla on pienen pakastimellisen verran jääpusseja poskillani. Muutaman minuutin kuluttua tämän terävän havainnon tekemisestä voin jälleen pahoin, ja hetkeä myöhemmin myös materialisoin pahoinvointini kaarimaljaan.

Saan päivän ja yön aikana suonensisäisesti ainakin neljää erilaista liuosta ja lääkeainetta, joiden tarkoituksena on vähentää kipua, laskea turvotusta, ehkäistä pahoinvointia ja huolehtia elimistöni neste-suola-tasapainosta. Hyvän ja toimivan lääkityksen ansioista oloni on ajoittain jopa erinomainen.

Day 2: Kylmäpussiposket

Päivän aikana saan kuulla mm. olleeni nukutettunakin niin levoton, että päähäni oli jouduttu virittelemään useampi leikkausmyssy päällekkäin, jotta niistä saatin edes osa pysymään niille tarkoitetulla paikalla.

Lisäksi saan kuulla, että minut on intuboitu nenän kautta. (Hyvä. Tämä selittää monia asioita.) Vaikka tämän kuuleminen herättääkin minussa sata ja yksi uutta kysymystä, en kysy niistä ainoatakaan ääneen. (Ensiksikään koska minulla ei ole lupaa puhua heti leikkauksen jälkeen, ja toisekseen koska en kurkkukivun vuoksi luultavasti edes pystyisi puhumaan, vaikka päättäisinkin yrittää.)

Myöhemmin myös mystinen kurkkukipu saa selityksensä: hengityskoneeseen kytkettynä olemisella kuulemma nyt vain on sellainen vaikutus. Lisäksi kaulani on henkitorven kohdalta kosketusarka ja kauniin mustelmainen (vaikka en sitä itse vielä tuolloin tiedäkään).

Loppupäivä kuluu osaltani enimmäkseen nukkuessa. Hoitajat tulevat herättämään minut tunnin välein, jolloin jaksan valvoa aina noin varttitunnin kerrallaan. Kaiken muun ajan vietän käytännössä kokonaan unessa.