Elämäni ilmapallona, osa 1

Viimeksi kuluneen viikon aikana elämäni on saanut aivan uusia ulottuvuuksia. Oikomishoitooni liittyvä leukaluun siirtoleikkaus tehtiin viime keskiviikkona ja kolmipäiväisen sairaalajakson jälkeen pääsin kotiin toipumaan leikkauksesta.

Tarkempi kuvaus viikon tapahtumista seuraa jäljempänä - ensimmäinen osa siis ihan tässä ohessa, ja jatko-osat myöhemmin julkaistavissa postauksissa. Luvassa on tuskastuttavan yksityiskohtainen kuvaus sairaalajaksoni eri vaiheista, leikkauksen jälkeisestä kotiutumisesta sekä toipumisprosessista.

En kirjoita näitä asioita muistiin siksi, että haluaisin välttämättä elää nämä poskettoman tylsät ja turvotuksen/säryn/särkylääkepöhnäntäyteiset päivät mielessäni uudestaan tai muistella toipilasaikaani myöhemmin blogimerkintöjäni lueskellen. Merkittävin motiivi näiden tapahtumien muistiinkirjaamiselle on yksinkertaisesti se, että minulta on kielletty sekä puhuminen että liikkuminen ensimmäisen toipilasviikkoni ajaksi, enkä näin ollen ole voinut käyttää aikaani suurinpiirtein mihinkään muuhun, kuin nukkumiseen, lukemiseen ja näiden hyödyttömien muistiinpanojen tekemiseen. Yltiösosiaalisen luonteeni ja loppumattoman aktiviteettientarpeeni vuoksi puhumatta ja liikkumatta pysyminen on minulle hyvin vaikeaa.

Tekstit on kirjoitettu päiväkirjamuotoisesti (paitsi että ne ovat preesensissä toisin kuin päiväkirjatekstit yleensä eivät) ja niissä esitetyt tapahtumat saattavat perustua joko olemassaolevaan tai itse keksimääni todellisuuteen. Mitä todennäköisimmin seassa on aineksia niin lääkehuurujen tähdittämän mielikuvitukseni luomista fiktiivissävytteisistä tapahtumista kuin todellisuuspohjaisistakin sattumuksista, joita olen viimeksi kuluneen viikon aikana kohdannut.

PÄIVÄ 1 (TI 18.12.2012) Kontrollikäynti ja osastolle kirjautuminen

Käyn aamupäivällä suu- ja leukakirurgian polikninikalla sovitussa kontrollissa.

Vastaanotolla hoitava hammaslääkäri kertoo aamupäivän ohjelmasta sekä tulevasta leikkauksesta. Tarvittavien tutkimusten jälkeen suuhuni asetetaan erinäisiä leikkaukseen liittyviä kojeita, sekä koukut, joihin tullaan leikkauksen jälkeen kiinnittämään kuminauhat, joilla ylä- ja alahampaani sidotaan yhteen.

Aamupäivän aikana tapaan myös leikkaavan kirurgin, joka kyselee yleisterveydestäni ja lääkeaineallergioistani. Sairaalan tietojenkäsittelyjärjestelmän päivityksen vuoksi koko sähköinen potilastietosysteemi on seonnut, ja kaikkien suu- ja leukakirurgian poliklinikan potilaiden tiedot ovat siksi toistaiseksi tavoittamattomissa. Toisin sanoen poliklinikan tai osastonkaan henkilökunnalla ei ole käytettävissään mitään ennakkotietoja minusta. Myöskään verikokeideni tuloksia, kallostani otettuja röntgenkuvia tai muita hoitotietojani ei pystytä päivän aikana katsomaan tai muokkaamaan.

Poliklinikkakäyntini ehdoton huippuhetki koetaan, kun kirurgi ensin mainitsee jotain jostakin ankkureista (joista en tiedä, enkä edes halua tietää enempää), minkä jälkeen hammaslääkärini puolihuolimattomasti heittää ilmoille minulle suunnatun kommentin: "Älä sitte säikähdä, jos sulla herätessä on sellaset ruuvit porattuna ikeniin."

Omaksi yllätyksekseni reagoin tilanteeseen harvinaisen kypsästi ja rauhallisesti.

Vastaan näin: 

"Joo en."

Tämän jälkeen väläytän vielä sädehtivän hymyn hämätäkseni kuulijoitani coolin itsevarmalla suhtautumisellani.

Käyntikerran päätteeksi sairaanhoitaja ohjeistaa minua osastohoitoon liittyvissä asioissa ja tunnustelee jännitykseni astetta esittämällä kysymyksiä koskien mahdollisia pelkojani.

Lisäksi sairaanhoitaja muistuttaa minua leikkauksen jälkeisistä ruokarajoitteista: kahden ensimmäisen viikon ajan leuat on toipumisen edistämiseksi pidettävä yhteensidottuina ja tämän vuoksi kaiken ravinnon tulee olla nestemäistä ja nautittavissa pillillä. Tikkien poistamisen jälkeen ruokavaliota voi laajentaa jo hieman kiinteämpiinkin ravinneaineisiin, esimerkiksi lusikalla syötäviin soseruokiin. Ruokailuiden ohjenuorana tulee kuitenkin seuraavienkin toipilasviikkojen ajan olla logiikka, jonka mukaisesti ravinto tulee kyetä "purematta nielemään". Ruisleivälle, hapankorpuille, kurkulle ja monelle muullekin lempiherkulleni saan kuitenkin heittää väliaikaiset hyvästit ainakin pariksi kuukaudeksi.

Viimeinen sairaanhoitajalta saamani ohje on, että iltapäivän aikana "kannattaa herkutella", koska leikkauksen jälkeisinä viikkoina joudun elämään hyvin niukalla ravinnolla.

Aion noudattaa saamaani ohjetta parhaan kykyni mukaan.

Illan aikana hoidan (sivutoimisesti herkuttelun lomassa) kuntoon viimeisetkin joululahjapaketoinnit ja sairaalakassitarkastukset. Saamani ohjeistuksen mukaan muistan myös poistaa kaikki korut (paitsi että mulla ei edes ollut mitään muita koruja kuin korvakorut - jotka tietysti unohdin poistaa, mistä minua ystävällisesti muistutettiin osastolla...), meikit (joita minulla ei tiistaina edes ollut, mutta joiden mahdolliset rippeet silti "poistin" käymällä suihkussa) ja kynsilakat (joita kynsissäni ei ole viime syyskuun jälkeen ollut) ennen kotoa lähtemistä. 

Lopuksi päätän vielä kuvata pärstäni ihan vain siitä ilosta, että minulla on uusi kamera voisin sitten leikkauksen jälkeen vertailla kasvojeni muuttuneita muotoja ensin turvotusvaiheessa (elämäni ilmapallona, jee!) ja varsinkin turvotuksen laskettua (eli oletettavasti joskus juhannuksen tienoilla).

  

DAY 1: Eka nauratti...

DAY 1: ...ja sitte ei enää.

Tarkastuslistaani läpi käydessäni pohdin vielä, pitäisikö viikset ja parta nyt kuitenkin ajaa pois (kun kerran ohjeissa lukee niin). Kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti päädyn kuitenkin tällä kertaa uhmaamaan kohtaloa (ja osastonhoitajia) - päätän, että viikset saavat jäädä.

Koska matkaa kotoani sairaalalle ei ole kuin pari hassua kilometriä, päätän taittaa matkan kävellen. Sairaalalle päästyäni ehdin vielä hyvän tovin etsiä itselleni soveltuvaa sisäänkäyntiä (lähes kaikki ovet olivat lukossa), ilmoittautua ensiapuun (en tiedä itsekään miksi), jonottaa tovin päivystysjonossa (turhaan) ja eksyä keskussairaalan pimeille käytäville (kahdesti).

Leikkausta edeltävänä iltana kirjaudun keskussairaalan osastolle 14 juuri ennen kello yhdeksää. Saan ylleni rumat käytännölliset sairaalavaatteet ja käyttööni ihan oman huoneen hienolla maisemanäköalalla.

Illalla uni ei meinaa tulla, ja sairaalasängyssä pyöriessäni ehdinkin ajatella tulevaa leikkausta ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Aiemmin en ole juurikaan jännittänyt leikkausta (...mitä nyt vähän sitä verensiirron mahdollisuutta ja epärealistista pelkoa nukutusaineiden tehoamattomuudesta), koska en ole ehtinyt tai halunnut ajatella koko asiaa. Nyt aikaa ja ehtimistä tuntuu kerrankin olevan vähän liiankin kanssa, ja epätoivoisten nukahtamisyrityksieni lomassa ehdinkin melkein lietsoa itseni itkunsekaiseen paniikkitilaan ennen kuin joskus aamuyön tunteina viimein nukahdan.