Muuttamiseen liittyy (ainakin mun kohdalla) aina haikeutta ja tiettyä luopumisen vaikeutta. Eniten tietysti omien muuttojen kohdalla, mutta todistettavasti myös silloin kun joku muu muuttaa ja olen itse paikalla vain statistin roolissa.
En ole koskaan ollut kovin hyvä luopumaan tai eroamaan oikein mistään. Ihmisistä, asioista, paikoista, tunteista, muistoista, tilanteista. Mistään.
Muuttaminen on sekä luopumista että eroamista. Eikä jostain syystä muutu yhtään helpommaksi kokemuksen myötä.
Olen muuttanut elämässäni yhdeksän kertaa, ja ollut sen lisäksi mukana suunnilleen kymmenessä muussa muutossa.
Viime viikonloppuna olin muuttamassa ystäväni tavaroita hänen opiskeluaikaisesta solukämpästään ensimmäiseen "omaan" vuokra-asuntoon.
Haikeaksi tilanteen teki (paitsi muuttamisen nostalgia ylipäätään) erityisesti se, että tämä uusi asunto sijaitsee samassa talossa, jossa yksi parhaista ystävistäni on asunut Jyväskylässä opiskellessaan. Taloon ja sen lähiympäristöön, oikeastaan koko katuun ja kaupunginosaan, liittyy valtavasti ihania muistoja ystävyytemme ja omien yliopistovuosieni alkuajoilta.
Tänä viikonloppuna olen ollut Kuopiossa muuttamassa isäni kanssa hänen* tavaroitaan vanhasta kodista uuteen.
*Todettakoon rehellisyyden nimissä, että muutettavana on yllättävän paljon myös omia tavaroitani. Ja tietysti myös äidin tavaroita. Ja itseasiassa jonkin verran myös isovanhempieni omaisuutta.
Vanha koti ei ole varsinaisesti lapsuudenkotini, mutta on kuitenkin se koti, josta muutin pois 11,5 vuotta sitten lukioikäisenä omilleni muuttaessani. Lisäksi vanha koti on äitini lapsuudenkoti - joka siis minun lapsuudessani toimitti mummolan virkaa aina siihen asti, kunnes perheeni muutti taloon isovanhempieni muutettua palvelutaloon.
Vanhassa kodissa on asuttu ja eletty, iloittu ja ahdistuttu, kasvettu ja kasvatettu. Rakastuttu ja rakastettu, riidelty, itketty ja kiukuteltu. Tavattu ystäviä, sukulaisia ja naapureita, vierailtu ja kestitty vieraita. Syöty ja juotu, juhlittu jouluja, syntymäpäiviä ja juhannuksia. Järjestetty grilllijuhlia ja kotibileitä. Huudatettu musiikkia liian lujalla, lämmitelty takkatulen ääressä, laulettu karaokea aamun pikkutunneilla, lämmitetty sauna aamulla hetken mielijohteesta.
Sen pihalla on naurettu, leikitty ja telttailtu, nautittu auringosta ja sateesta, keväästä, kesästä, syksystä ja talvesta. On hoidettu puutarhaa, poimittu omenia, haravoitu lehtiä, kasteltu ruusuja, ulkoilutettu kissoja ja luettu riippukeinussa.
Vanhassa kodissa on vietetty perhejuhlia ja muita tilaisuuksia jo paljon ennen minun aikaani. Viimeisten kymmenen vuoden aikana talossa on kuitenkin kohoteltu juhlamaljoja muistaakseni vain minun ylioppilasjuhlissani ja valmistujaisissani. Alle kaksi kuukautta valmistujaisteni jälkeen talossa järjestettiin muistotilaisuus äitini kunniaksi ja vajaat puolitoista vuotta myöhemmin äitini äidin kunniaksi.
Vanhaan kotiin liittyy valtavasti kaikkea. Paljon kodista (mistä tahansa kodista) tietysti muuttaa lähtijöidensä mukana, mutta paljon sinne myös jää. Siitä kaikesta luopuminen on haikeaa. Ja vähän myös vaikeaa.
En silti haluaisi osata sitä tämän paremmin, koska ilman tätä tunnetta pelkäisin unohtavani kaiken sen mikä on tai oli joskus tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti