Haluun jakaa yhden orientoivan harjoitteluni parhaista kasvatustilanteista. (Näitä ois kyllä paljon (!) mut alotan nyt tästä yhestä...) Ja! Kaikki tämä siis tapahtui eräänä iltapäivänä todella lyhyen aikavälin sisällä iltapäivän tunteina, kun vietin aikaa leikkihuoneessa "yksin" neljän lapsen kanssa. Allaolevassa esittelen mielestäni tarinan ymmärtämisen kannalta keskeisimmät asiat ko. lapsista:
1. Ykkönen on vajaan vuoden ikäinen neiti, jolla tapahtumahetkellä kuumetta reilut kolkytkaheksan astetta; parka siis potee korvatulehdusta (jota kitisee ja itkee koko ajan).
2. Kakkonen on pian 2 v. täyttävä poika, joka on (ikäisekseen) kuitenkin aivan vauvva vielä. Onpi tapahtumahetkellä aivan uskomattoman uhmakohtauksen kourissa ja siksi valtavan kiukkuinen ja itkuinen.
3. Kolmonen on perustyytyväinen ja tapahtumahetkellä todella hyväntuulinen puolitoistavuotias lapsi, joka itkee päiväkodissa poikkeuksellisen vähän (ja hirveän harvoin).
4. Neljonen puolestaan on vuoden ikäinen ihana prinsessa, joka harrastaa periaatekiukuttelua ja itkee usein ja paljon.
TAPAHTUMAKULKU:
Kannan itkevää ykköstä sylissäni ympäri huonetta. Yritän tarjota tuttia, mutta lapsi ei kaikelta parkumiseltaan saa sitä pysymään suussa (mikä tietysti vain pahentaa huutoa). Kakkonen tahtoo tahtomistaan (jotakin - en tiedä mitä) ja karjuu pää punaisena huoneen ovella. Tilanne on kuitenkin vielä tässä vaiheessa ihan hallittavissa, sillä kakkosen tahtoraivarista huolimatta kolmonen ja nelonen viihtyvät perustyytyväisinä omissa leikeissään.
Lasken jo hieman rauhoittuneen kitisevän ykkösen sylistäni ja nappaan kainalooni karjuvan kakkosen. Yllätyshyökkäykseni ilmeisesti vain pahentaa tilannetta, sillä huuto yltyy entisestään. Melko nopeasti lapsi alkaa kuitenkin rauhoittua ja päätänkin istuttaa hänet sohvalle varsin pian, sillä ykkönen jatkaakin (yllättäen?) parkumistaan kaikki lakisääteiset desibelirajat ylittävällä volyymilla.
Saatuani ykkösen syliin, kaatuu kolmonen keinuhevosellaan ja iskee päänsä lattiaan. Yleensä kolmonen ei hirveästi välitä kaatumisista tai kovistakaan muksahduksista, mutta tällä kertaa TIETENKIN aloittaa vuosikymmenen komeimman itkukonsertin.
Kannan sylissäni kuumeista ja itkun miltei tikahduttamaa ykköstä sekä tuskissaan vääntelehtivää parkuvaa kolmosta. Kakkonen karjuu edelleen huoneen ovella, ja tästä kaikesta intoutuneena päättää (kerrankin tyytyväinen!) nelonenkin yhtyä huutoon.
Tiedän: että tilanne ei ole enää aikoihin ollut millään muotoa hallittavissani. Tiedän myös: että toinen ryhmän lastenhoitajista on lähtenyt kotiinsa noin viisi minuuttia ennen kriisin ensimerkkien ilmaantumista. En tiedä: missä ohjaava opettajani (eli ryhmän lastentarhanopettaja) tai toinen lastenhoitajista on.
Pitkältä tuntuneen ehkä-minuutin tai muutaman jälkeen minut kuitenkin pelastettiin pinteestä ja kaikki saivat osakseen huolenpitoa & rakkautta. Asianomaiset selvisivät tapahtuneesta hengissä (ja toivottavasti traumoitta). Arki! ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti